Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Meikäläinen pakenee ulkomaille, joten blogi palaa elokuussa taas henkiin.

Ilosaari oli työntäyteinen, eli bändejä ei juuri tullut nähtyä, mutta huh huh miten hyvältä Kvelertakin veto kuulostaa Ylen tallentamana. Tein tuohon aikaan teltan vieressä duunia, joten aika hyvin pystyin sivusta seuraamaan tuon.

Sielun Veljiä en jaksanut katsoa... tajusin siinä, ettei se bändi merkitse minulle mitään, eikä varsinkaan sen comebackin näkeminen. Semmottis.

Bändien osalta en viitsi luetella niitä vähiä joita ehdin katsoa, suomalaisia lähinnä, ja Ojos de Brujon joka kuulosti ihan ok:lta, mutta ei niin raivokkaalta kuin olin ajatellut.

Onhan tuolla Ilosaaressa se oma tunnelmansa kyllä. Tänä vuonna tulikin käytyä kaikki kolme isoa festivaalia läpi, ja täytyy kiitellä 'Saaren järjestelyjä ja tunnelmaa taas. Flow vielä odottaa, ja siellä onkin sitten parhaat bändit - ja aikomus myös katsoa bändejä.

Perjantaina Sulo-klubin lavalla osallistuin ennen Kotiteollisuuden keikkaa nähtyyn lavajuontaja-Venlan taustakuoroon... muisto sekin.

Mutta nyt siis blogi hiljenee heinäkuun loppupäiviksi!

Jep, onpas mahtava ja rohkeasti väittävä otsikko. Ennen kuin avaatte kommenttilootan ja kerrotte miljoona poikkeusta tähän "sääntöön", lukekaa loppuun - ei tässä olla luomassa mitään vedenpitävää totuutta, kunhan fiilistelen.

Otsikko tarkoittaa siis sitä, että usein muusikot luovat hienoimmat albuminsa uran alkuvaiheessa (ts. nuorina), kun taas kirjailijat tarvitsevat muutamia romaaneja taakseen ennen kuin sanat alkavat tosissaan tippua hienoon järjestykseen.

Kirjallisuus on siis enemmän taitolaji ja muusikkous jotain sielunliikkeiden siirtämistä sooniseen muotoon, jonka liika ikääntyminen ja kaavoihin kangistuminen vain pilaa?

Ehkä.

Tämä tuli joka tapauksessa mieleeni kun luin Bret Easton Ellisin ensimmäisen romaanin Less Than Zero. Muistelen että olen aloittanut sen lukiossa, mutta tuolloin englanniksi lukeminen ei vielä luonnistunut niin hyvin, joten se taisi jäädä kesken.

Se oli pettymys kirjaksi. Easton Ellis ei lukeudu ihan lempikirjailijoideni joukkoon, mutta sekä American Psycho että Lunar Park ovat suorastaan loistavia kirjoja. Less Than Zerolla Ellis väläyttelee samoja teemoja, mutta homma jää aika vaisuksi ja tarkoituksenmukaiseksi shokeeraamiseksi, varsinkin jos on lukenut miehen muut kirjat.

Lunar Park on tietynlainen jatko-osa Less Than Zerolle, ja American Psycho taas saman teeman käsittely aikuisten maailmassa ja New Yorkissa (vrt. Less Than Zeron teinimaailma ja Los Angeles). Ihminen ei koe mitään, pelkää katoavansa, haluaa kadota, ei tiedä mitä tehdä. "Disappear here" on lause jonka päähenkilö Clay näkee tienvarsimainoksessa LA:ssa, ja jonka Bloc Party myöhemmin lainasi biisinsä nimeen.

Mutta Less Than Zero ei osaa mennä niin pitkälle ja äärimmäisyyksiin kuin American Psychossa, eikä se myöskään ole samalla tavalla älykäs kuin Lunar Park (jossa hiukan austermaisesti todellisuus hämärtyy, eikä lukija tiedä luottaako kertojaan).

On selvää, että Less Than Zero piti kirjoittaa Ellisin kehityksen kannalta, mutta jos miettii Bloc Partya - joka siis lainasi Ellisiltä aiheen kakkosalbuminsa biisiin - tuli se paras levy tehtyä ensimmäisenä.