Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Tervetuloa taas lukupäiväkirjaani. Tällä kertaa ensin tanakka satsi analyyttisen psykologian pehtooria ja sitten pari romaania kylkeen. 

C.G. Jung - Aion & C.G. Jung (ja muutamat muut) - Man and His Symbols

Edellisessä lukupäiväkirjassa avasin Jungin elämäkerran herättämiä tuntemuksia ja yritin parhaani mukaan myös kertoa ummikoille mistä tässä sveitsiläispsykologissa on kyse. No, kollektiivisen alitajunnan ajatus resonoi sen verran vahvalla intuition tasolla että upposin suoraan melko syvälle Jungiin, ja jatkoin hänen tekstiensä tutkimista näillä kahdella niteellä, joista toisen (Aion) löysin Kampista antikvariaatista ja toisen minulle toi tyttöystäväni Lotta suoraan Amerikasta Barnes & Noblelta. Onneksi hän toi kolme eri Jungia joten kaksi on vielä lukematta. Älkää muuten missään nimessä lukeko tätä seuraavaa "esitelmääni" kovin tieteellisenä tekstinä, kunhan vaahtoan. Asiavirheitä on varmasti. 

ENIVEI, näistä kirjoista Aion – alaotsikoltaan "Researches into the Phenomenology of the Self" – on kokonaan Jungin kirjoittama osa hänen laajaa tuotantoaan, kun taas Man and His Symbols on juuri ennen Jungin kuolemaa valmistunut "kansankielinen" kokoelma esseitä hänen ajatustensa ympäriltä. Kahdeksankymppinen Jung kirjoitti kirjaan hyvin selkokielisen kuvauksen analyyttisen psykologian ja alitajunnan perusteista ja ohjeisti sitten viittä analyyttiseen psykologiaan perehtynyttä psykologia laajentamaan aihetta eri osa-alueilta.

Toisin sanoen jos Jungin päiväkirja on luettu ja haluat lisää suhteellisen helposti nieltävää tietoa Jungista, niin suosittelen Man and His Symbolsia. Se on suomennettu nimellä "Symbolit - piilotajunnan kieli", sen saatavuudesta minulla ei ole tietoa. Tuota voi toki suositella myös ensimmäiseksi Jungiksi, sillä elämäkerrassaan hän menee huomattavasti enemmän tiloihin monin paikoin. 

Kiinnostavimpia esseitä ovat Jungin alustuksen lisäksi ehdottomasti hänen elämänkertansakin kirjoittaneen Aniela Jaffen analyysi modernista taiteesta ja piilotajunnasta sekä M-L Von Franzin kirjan päättävä katsaus tieteen ja piilotajunnan tai laajemmin analyyttisen psykologian yhteyksistä. On otettava huomioon, että esseet on kirjoitettu vuoden 1960 tienoilla, eikä Jungin paikoin varsin lennokas maailmanselitys ole muutenkaan nikottelematta tiedeyhteisön nielemä. Mutta tavallaan sekin on osa piilotajunnan maailmaa, jossa Jungin lanseeraama synkronisiteetti selittää satunnaisilta tuntuvat ilmiöt merkityksellisen samanaikaisiksi, ja että perinteinen kausaliteetti voidaan unohtaa kun tämä kollektiivisen alitajunnan kautta fyysiseen maailmaan yltävä yhteys jyllää. 

Ei, minusta mitään kirjaa ei kannata lukea "kuin Raamattua". Jotkut Jungin teoriat tuntuvat edelleen, kohta sata vuotta myöhemmin täysin pähkähulluilta tai vähintään liian lennokkailta (synkronisiteetti vaikkapa), mutta toisaalta hänen ajattelussaan on intuitiivisesti niin syvälle uppoavia asioita, että välillä suorastaan huimaa lukiessa. Ja sitä paitsi lääketieteessä on vasta viime vuosikymmeninä ruvettu puhumaan epigenetiikasta, eli siitä miten ominaisuudet voivat periytyä ilman että ne ovat DNA:ssa (tämä nyt hyvin maallikkoselityksenä, katsokaa Wikistä) – joka tapauksessa tuolla tutkimusalalla on erittäin paljon yhteistä kollektiivisen piilotajunnan kanssa. Jos vaikka miettii populaarilääketieteessä erittäin suositun Gabor Matén kirjoituksia trauman jäämisestä kehoon tai hermostoon ollaan jo käytännössä aika lähellä Jungia, joka (kuten hän itsekin ennen kuolemaansa kirjoitti) keksi joitain asioita täysin intuitiivisesti, eli toisin sanottuna piilotajunnan ohjaamana, jotka tiede vasta myöhemmin todisti oikeiksi. Ja samalla hän muistutti, että Antiikin Kreikan filosofit ymmärsivät joitain fundamentaalisia asioita tieteestä varsin intuitiivisin keinoin selittämällä ne osin jumalallisina asioina - jälleen kerran tietoa a priori jonka Jung uskoo tulevan kollektiivisen piilotajunnan johdattamana. 

Huomaan että aiheeseen voisi mennä paljon syvemmällekin. Tyydyn kuitenkin palaamaan tuohon mainitsemaani nykytaide-esseeseen. Jaffe huomauttaa Jungin ajatuksia lainaten, että renessanssiaikana taide kääntyi tieteen ja rationaalisuuden hullaannuttamana ulospäin, kuvaten siitä eteenpäin satojen vuosien ajan vain ulkoisen maailman asioita. Mutta koska taiteessa ja aidossa luovuudessa on aina myös kyse piilotajunnan kanavoimisesta, voi tällaisesta rationaalisen ajan taiteesta osin myös lukea symboleja - ei kuitenkaan niin paljoa kuin tätä edeltävästä taiteesta aina luolamaalausten päivistä lähtien, jossa eläinarkkityypit toistuvat suoraan Jungin teorioita mukaillen. 

Joka tapauksessa vasta ekspressionismi ja sitä seurannut moderni taide käänsi taiteilijoiden katseet taas toden teolla sisäiseen maailmaan. Jopa siinä määrin, että Kandinskyn (joka täysin Jung-mystisessä SYNKRONISITEETTISESSÄ yhteensattumassa on lempitaiteilijoitani) "hengen taiteesta" päästiin varsin lyhyessä ajassa Kasimir Malevitsin mustaan neliöön, joka oli muotona niin paljaana, että symbolinen merkitys alkoi jo hälvetä - symboliikkaa pääsee nimittäin syntymään vain silloin kun se heijastuu alitajunnan symbolina jonkun muun asian kautta, neliöt ja viivat esteettisinä sommitelmina ovat vain taiteen teoriaa. Ei siis ihme, että joka taidesuuntauksella piti olla oma manifestinsa jossa sisäänpäin kääntyneen taiteilijan maailmaa selitettiin auki. Kävin muuten juuri viime kuussa Münchenin Lenbachaus-museossa jossa on merkittävä Kandinsky-kokoelma. Harmittaa etten ostanut hänen Concerning the Spiritual in Art -esseetään kirjamuodossa, mutta se on onneksi luettavissa ilmaiseksi netistä. 

APUA minä en saa tätä kirjoitusta koskaan loppuun. Jungin maailma on supermielenkiintoinen, ja se, että päätin kurkistaa alitajuntaani ja ryhtyä tekemään taidetta Haamuvaltakunnan muodossa on aikuisikäni onnistuneimpia päätöksiä. Tein sen ennen kuin tutustuin Jungiin näin syvällisesti, mutta hyötyjä Jung kuvailee mainiosti: Vain alitajunta tarjoaa uutta tietoa ja alitajunnan ja tietoisen tajunnan balanssi ja omaan alitajuntaan tutustuminen on ihmisen suurimpia ja tärkeimpiä seikkailuja. 

Aion-kirja on vielä paljon tätä syvempi. Se tutkii "self" eli "itsen" symboliikkaa erityisesti uskonnoissa. Jung on käynyt läpi valtavan määrän taustamateriaalia uskontojen historiasta, ja löytänyt toistuvia arkkityyppejä ja symboleja, jotka selittävät sekä uskontojen syntyä että tarpeellisuutta. Lyhyesti sanottuna hän esittää, että "jumaluus" tuntuu analyyttisen psykologian silmin tarkasteltuna ihmisen reaktiolta "itseen", joka on ihmisen psyyken piilossa oleva ydin, osa alitajuntaa. Tietoisen minän näkökulmasta kaikkivoipainen ja intuitiivisia vastauksia tarjoava alitajunta on "jumala" joka täydellistää minäkuvan, ja jota symboloi useimmiten ympyrä. Myös Kristus-symboli toistuu uskonnoissa jo kauan ennen kristinuskoa, samoin kalasymboli. Jung esittää, että protestanttisuuden ja rationaalisuuden nousun myötä ihminen on erkaantunut jumaluuden ja ihmeen myytistä, jonka olemassaolo on mahdollistanut luontaisen tavan kuunnella alitajuntaa. On helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä nykyisen "tiedonjälkeisen aikakauden" oireiluihin, mutta jätän sen esseen nyt tässä kirjoittamatta. Joka tapauksessa Aion on valtavan mielenkiintoinen, joskin uuvuttavan määrän muinaisuskontojen ja kristinuskon yksityiskohtaista symbolien luettelointia sisältävä kirja, josta lainasin Haamuvaltakunnan tulevaan kesäsingleen aiheen. Biisi käsittelee ihmisen kokemusta "itsen" käsitteestä joka näyttäytyy jumaluudesta. Kyllä, eikö kuulostakin letkeältä kesähitiltä jota hoilataan ympäri kesäterasseja? "Hänessä on sisällä kaikki eikä hän ole minkään sisällä" on biisin kertsi. Se kuvaa itseä - self - tai sitten jumalaa, joka on Jungin mukaan sama asia. 

Heikki Kännö - Mehiläistie

Lupaan etten tee tästä arviosta niin pitkää kuin Jungeista. Mutta OLIPA HELVETIN VIRKISTÄVÄ JA HYVÄ KIRJA! Koska kaikki on sattumaa tai johdatusta tai sattuman johdatusta, liittyy tämä kirja suoraan Jungin ajatuksiin ja Wassily Kandinskyyn. Heikki Kännö on kuvataiteilija, mutta myös varsin vaikuttavan kajahtaneita romaaneja kirjoittava kirjailija. Mehiläistie on hänen esikoisensa, mikä tuntuu minusta käsittämättömältä. Se on taiteen olemusta pohtiva yliluonnollisia elementtejä sisältävä trilleri, jossa vilisee natseja, nykytaiteilijoita, mehiläisiä, aikamatkustusta ja joka yhdistää poliittis-taidefilosofiseen trilleriin perhesaagaa ja absurdia huumoria. 

Tämä kirja oli niin hyvä, että minua harmitti useaan otteeseen etten ole osannut kirjoittaa sitä itse. Mehiläistie tarjoaa ajateltavaa, mutta on silti häpeilemättömän viihdyttävä kohellus ja kaahaus läpi aikojen ja taidesuuntausten. Lyhyesti juonesta: Natsi-Saksan asevoimissa toimii pieni yksikkö, joka kerää taidetta ja etsii yksilöitä joilla on tiettyjä erityislahjoja. Uralin vuoristoon tipahtaneen lentäjän kohtalo herättää ryhmän huomion – tai lähinnä se, että lentäjä koneineen katoaa viikoksi jonnekin ennen kuin hänet löydetään. 

Mehiläistietä ei voi suositella aivan kaikille, mutta jos olet lukenut näin Jung-vetoista postausta tähän asti niin voin saman tien kehottaa sinua tarttumaan tähän kirjaan. Pitää kesällä lukea lisää Kännöä, mahtaako taso olla pysynyt seuraavissa romaaneissa. 

Gabrielle Zevin - Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow 

Itsellseni täysin tuntematon kirjailija aiemmin tämä Zevin, mutta hän on ilmeisesti nuortenkirjailijana varsin suosittu. Aikuisille suunnattuja kirjojakin on tätä ennen ehtinyt tulla neljä. Luin myös että tämän kirjan elokuvaoikeudet oli ostettu kahdella miljoonalla jo ennen kirjan julkaisua. Että ihan kiva. 

Kirja kertoo kolmesta ystävyksestä, Samista, Marxista ja Sadiesta, jotka päätyvät perustamaan menestyvän pelifirman 2000-luvun alussa. Sam ja Sadie ovat ystäviä lapsuudesta lähtien, kun kolarissa vammautuneen jalkansa takia pitkiä aikoja sairaalassa viettävän Samin pelikaveriksi ilmaantuu siskonsa syövan takia sairaalassa hengaava Sadie. 

Kuten olettaa saattaa, pelit ovat isohkossa roolissa romaanin tarinaa. Peleissä ollaan myös sisällä. Ei tosin niin tehokkaasti kuin Neal Stephensonin Reamdessa. Kekseliäämmin kuitenkin kuin Ernest Clinen Ready Player Onessa joka on kioskikirjallisuutta tähän tai Reamdeen verrattuna. 

Kirjan nimi tulee Shakespearen Macbethin kohtauksesta, jota kirjan hahmo Marx nuoruudessaan näyttelee, jos mietitte. En juonipaljastusten vuoksi kerro miksi tuo lainaus on tärkeä. 

Samin ja Sadien vaikean ihmissuhteen ympärille kiertyvä romaani on minusta parempi setupiltaan kuin varsinaiselta tarinaltaan. Tai ainakin tarina jää jossain vaiheessa pahemman kerran junnaamaan paikoilleen, kuten toki pitkät ihmissuhteetkin joskus. Joka tapauksessa innostuneen alun jälkeen ihastukseni hälveni hieman loppua kohden, vaikka erittäin uskottava pelimaailman - sekä pelien sisäisen maailman että pelibisneksen - kuvaus toimi hienosti loppuun saakka. En myöskään kaipaa tarinoihin aina closurea, kaikkiea muuta, mutta silti romaanin keskivaiheen tyhjäkäynti oli paikoin hieman raskasta. 

Myös aasialaisamerikkalaisuuden kuvaus ulkopuolisuuden tunteineen ja huumori Anna Lee -nimen anonymiteetin ympärillä olivat erittäin oivaltavia. 

Seuraavaksi varmaankin Virginia Woolfia ja lisää Jungia. Hyvä lukuvuosi tulossa tästä! Maailmassa on liikaa hyviä kirjoja. 

C. G. Jung & Aniela Jaffe - Unia, ajatuksia, muistikuvia

Noniin, tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat isompia kuin mikään blogiteksti minkä tässä rajallisen ajan ja kykyjen puristuksessa pystyn kirjoittamaan. Minua harmittaa, että luin tämän kirjan vasta nyt. Olen ollut kiinnostunut Jungin arkkityyppi- ja symboliteorioista parikymppisestä lähtien, ja jossain AMK-esseessä etsiskelin Hayao Miyazakin elokuvista Jungin arkkityyppejä. Tai arkkityyppisiä hahmoja, nyt kun tunnen Jungin arkkityyppiteoriaa paremmin ymmärrän, että se mitä ko. kirjoituksessa (jonka aika on onneksi unohtanut) tarkoitin oli Jungin arkkityypeistä suodattuneet tarinalliset "arkkityypit", ei aivan protagonisti-antagonisti-tasolla, vaan siitä laajemmalle laventaen.

Oli miten oli, tämän nyt lukemani Jungin "elämäkerran" lukuvuoro oli ollut tulossa pitkään, en vaan ollut törmännyt sihhen missään. Onneksi rakas ystäväni ja mm. alkemistisia ja teosofisia tekstejä tutkinut Ilkka riensi apuun ja kiikutti Skoda Superbillaan Jungin kirjan suoraan kotiini.

Käytin tuossa aiemmin lainausmerkkejä elämäkerta-sanan ympärillä, koska vaikka tämä on tavallaan Jungin elämäkerta, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä ja työtoverinsa Aniela Jaffe (josta en tiedä muuta kuin tuon kirjan takakannesta löytyvän määritelmän "ystävä ja työtoveri", mutta oletan siis että psykologi), kirja sijoittuu huomattavasti enemmän Jungin sisäisen kuin ulkoisen maailman kokemuksiin. Tämän hän toki mainitsee heti alussa, ja jo silloin ymmärsin, että olen törmännyt erittäin poikkeukselliseen kirjaan.

Tunsin toki aiemmin lukemieni artikkelien perusteella Jungin maailmaa, mutta elämäkerta avasi myös ihmistä ajatusten takana. Ja kuten Jung itsekin toteaa, joskus persoonalähtöinen tapa kertoa joku asia on tieteellistä tapaa täsmällisempi – samalla tavalla ajatusten taustalla olevaan ihmiseen tutustuminen laventaa ymmärrystä myös tieteellisemmistä teksteistä. Jung oli erittäin poikkeuksellinen ihminen, ajattelussaan uniikki, vaikka tavallaan hänen ajattelunsa on meidän kaikkien tietoista ja tiedostamatonta aivotoimintaa. 

Jos siis olet tippaakaan kiinnostunut ihmisen psyykestä, itsetuntemuksesta, minäkuvasta, ja etenkin ALITAJUNNASTA, tämä kirja on erittäin suositeltava retki Jungin pään kautta lukijan omaan päähän. Hänen johtavin teoriansa tiivistettynä on se, että ihmisillä on kollektiivinen alitajunta, jonka kuvat heijastuvat arkkityyppien kautta meidän alitajuntaamme ja ohjaavat sieltä toimintaamme (vaistoina) tietyissä tilanteissa. Siinä Jungin analyyttisen psykologian ydin, joka sekin on teoria josta voisi kirjoittaa (ja on kirjoitettu) kirjastollinen teoksia. Mielenkiintoisinta Unia, ajatuksia, muistikuvia -teoksessa on se, miten kirjan kirjoittamisen aikaan yli 80-vuotias Jung kertaa matkansa kohti kollektiivisen alitajunnan löytämistä. 

Siihen liittyy usein toisteltu välirikko Freudin kanssa, mutta myös alitajunnasta kanavoitu "seitsemän saarnaa kuolleille" -kirjanen vuodelta 1916, joka oli tavallaan kollektiivisen piilotajunnan teoria runollisessa muodossa. Jung esittää saarnoissaan kuolleille (tämä lyhyt kirjanen löytyy Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteistä), että ihmiskunnan tulisi kehittyäkseen ottaa omakseen mysteeriuskonto, joka yhdistää... hrmh... "arjalaisuutta" ja psykoanalyysia. Ei hän mikään natsi-ideologi silti ollut. Seitsemän saarnan kuolleille kirjoittamisen aikaan Jung oli elämäkertansa mukaan aika huonossa jamassa, mutta tuo kirjoitelma avasi ajatuksissa uusia polkuja.

Uraauurtavan analyyttisen psykologian lisäksi tutustumme siis Jungiin, joka mm. rakennutti kivisen tornin Zürich-järven rannalle, näki siellä asuessaan kuolleiden esiinmarssin, tajusi jo lapsuudessaan että hänellä on kaksi persoonaa, joista toinen, "vanha mies", oli selkeästi enemmän kosketuksissa alitajuntaan, ja on itse asiassa yksi Jungin nimeämistä arkkityypeistä, latinaksi "citrinitas". 

Nämä Jungin ajatukset ruokkivat ahnaasti kiinnostustani alitajuntaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut "tiedosta" – älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, uskon tieteeseen, mutta tarkoitan sitä, että ihmiselle henkilökohtaisesti alitajunta on ainut kokonaan uuden tiedon lähde, muiden aistien välittämä on vain heijastumaa olemassaolosta. Erityisesti tämä kiinnostaa tietysti siksi, että kaikki taide asuu ja syntyy piilotajunnan kautta, tai ainakin merkityksiä tarjoava taide. 

En nyt referoi koko teosta tässä, mutta suosittelen sitäkin lämpimämmin tätä kirjaa. Seuraavaksi minulla luvussa Jungin Aion ja Man and His Symbols, joista ensinmainittu keskittyy kollektiivisen alitajunnan ja "itsen" käsitteeseen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti niihin kaikille yhteisiin symboleihin.

Stella Harasek - Pimeä aine

Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin. 

Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään. 

Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin? 

Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti. 

Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa. 

En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi. 

Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan. 

That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.

Sue Monk Kidd - Book of Longings

Kirjan nimestä ei ehkä heti tajuaisi, että tämä romaani kertoo Jeesuksen vaimosta. Mutta se kertoo. Sue Monk Kidd on tehnyt erittäin huolellista taustatyötä ja kirjoittanut kirjan Anasta, joka oli kuvitteellinen Jeesuksen vaimo, ja jonka elämäntarina selittää mitä Jeesus teki niinä "kadonneina" vuosina joista raamattu ei kerro. Mutta enemmän tämä on tarina Anasta, joka on Herodeksen kirjurin tytär, mutta joka ei suostu hänelle määrättyyn avioliittoon, eikä myöskään Herodeksen jalkavaimoksi, joten isä karkottaa hänet talostaan, minkä jälkeen hän päätyy yhteen markkinoilla tapaamansa nasaretilaisen puusepän kanssa, joka asuu äitinsä, veljensä ja siskojensa kanssa vaatimattomassa talossa, kierrellen lähiseuduilla hanttihommissa. 

Anan tarina vie kuitenkin myös Alexandriaan, jonne hän lähtee Yaltha-tätinsä kanssa. Ana ja Yaltha ovat antiikin ajan feministejä, joita possunrasvassa uitetut pomomiehet eivät komentele, vaan he tekevät kuten itse haluavat. sydäntään ja aivojaan seuraten. 

Sue Monk Kidd ei selkeästi ole halunnut tehdä uskovaisille liian provokatiivista teosta Jeesuksesta, mutta varmasti fundamentalisti-kristityt ovat hänelle suuttuneet, kun hän kehtaa mennä väittämään että Jeesuksella oli vaimo ja perhe-elämää (spoileri: sukupuoliyhteyttäkin harjoitetaan). Ana kirjoittaa Jeesuksen tarinan papyruksille talteen muiden tärkeiden tarinoiden ohessa, jotka lopuksi piilotetaan maaperään, josta Sue Monk Kidd ne varmaankin löysi (tämä oli huumoria).

Book of Longings on kirjoitettu kauniilla kielellä ja kuten todettua kaikesta huomaa, että taustatyöt on tehty enemmän kuin huolella. Romaani on mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja sen kieli on taitavan kaunista, ajan henkeä mukailevan runollista ja paikoin filosofista. En kuitenkaan saanut romaanista hirveästi irti tämän taitavuuden ja historiallisesti mielenkiintoisen tarinan lisäksi. Eli voin suositella tarinan lukemista, se antaa elämyksiä, mutta minulle tästä ei ollut lukemisen jälkeistä iloa. Päähän ei jäänyt pyörimään ajatuksia, ja se on minulle romaanin todellinen testi.

Seuraavaksi lukuvuorossa ovat mainittujen kahden Jung-teoksen (Aion ja Man and His Symbols) lisäksi Heikki Kännön alun perusteella LOISTAVA Mehiläistie ja Gabrielle Zevinin niinikään erittäin mielenkiintoinen, tietokonepelien tekijöistä (ja tietysti metatasolla monesta muusta asiasta) kertova Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow.