Koska on heleänleppoisa lauantai-iltapäivä, ajattelin kirjoittaa black metallista. Kirjoitus sisältää oletuksia ja väitteitä, jotka auttavat tekemään kirjoituksesta kärkevämmän.
FB-otoksen ja keskustelujen perusteella black metal on maailman lapsellisinta ja säälittävintä musiikkia, jolle Oikeat Musiikinharrastajat voivat vain hymähdellä nyplätessään Disintegrationin ensipainosvinyyliä ulos muoveista.
Tottahan se on, tavallaan. Aikuiset miehet maalaavat naaman ja laulavat saatanan mysteereistä lukion latinankirjasta opitut fraasit paidanselkämyksessä. Sitten on tietenkin natsikysymys, nasse-setien bläkkikselle on omistettu ihan kokonaan oma alagenrensä, ja etenkin norjalaisten Valhalla-pelleilyihin kuuluu viikinki-isänmaallisuus, johon eivät Afrikan asukkaat mahdu.
Onkin ihan kokonaan oma keskustelunsa, voiko noin päin vituraa olevasta maailmankatsomuksesta kertovaa musiikkia kuunnella. Lyhyesti: Voi, se ei ole kuitenkaan mikään bläkkiksen ydinsanoma toisin kuin joidenkin natsiskini-punkkien. Mutta kyllä se silti ottaa päähän lukea vaikka Burzumin Varg Vikernesin Norja-lätinöitä ja valkoisen rodun hehkutusta. Kuten sanottua, se ei ole kuitenkaan ollenkaan genren pointti, ainoastaan raflaava aihe jolla media (köh köh) tykkää retostella.
Nyt kun tärkeilevät "mutta nehän on natseja" -kommentit on ehkäisty, voidaan käydä asiaan.
Oma bläkkis-historia (bläkkistoria?) alkaa kotikaupungistani Huittisista, jossa black metal oli 1990-luvun puolivälissä lähes yhtä suosittua kuin eurodance. Olen jälkeenpäin miettinyt tilanteen absurdiutta. Ennen internettiä pikkukaupungin musiikkimakukenttä oli aika suljettu, ja yläasteella näin lonkalta heitettynä oli vähintään joka viidennellä kundilla black metal -yhtyeen paita. Erityisen suosittuja olivat Impaled Nazarenen raflaavat tekstit. Itselläni oli Mardukin 666-paita. Klassikko.
Paikkakunnalla oli myös väkilukuun nähden aivan helvetillisen paljon (pun intended) alan bändejä. Tunnetuin näistä taisi olla Faerghail, jota tulee kuunneltua ajoittain vieläkin. Kampauksista näkee, ettei olla mitän turhanpäiväisiä hipstereitä.
Mutta mikä siinä musiikissa sitten niin viehättää?
Varsinkin nykyisin joudun työn puolesta kuuntelemaan niin paljon euronkuvat silmissä tuotettua paskaa (levy-yhtiö-disclaimer: haastatellut bändit ovat kumminkin 95% aitoja ja mielenkiintoisia), että black metallin mielipuolinen nihilistisyys hivelee sielua. Itselleni tunne on musiikissa melkeinpä tärkein hyvyyttä määrittävä asia (tästä lisää jossain myöhemmässä, 40 000 000 merkin postauksessa), ja hyvässä bläkkiksessä tunne välittyy.
Sanoituksethan näillä levyillä on aika höpöhöpöä, mutta onneksi ne on laulettu niin epäselvästi ettei niistä saa selvää. Ehkä suosikkini bläkkisbiisin aloituksista on suomalaisen bm-legenda Beheritin viime vuonna ilmestyneen Engram-levyn alusta, jossa ääni sanoo kömpelöllä englannilla "I just hate this fucking world". Näinpä, siitä se lähtee. Tulee puhdistunut olo.
Onhan se vaarallisuuskin jollain tavalla kiehtovaa. Tai imago, joka monella bändillä on niin camp että se on Punavuoressa jo cool. Mieleen tulee Taaken klassinen kikkeliposeeraus.
Enpä taida selitellä enempää. Osa snobiuden viehätystä on tietenkin se, että suurin osa kansasta ei ymmärrä miksi joku voi edes kuunnella moista musiikkia. Genre voi kuitenkin hyvin, ainakin Suomessa.
Listaan lopuksi viisi suosikkibläkkislevyäni, joissa linkit Spotifyyn mikäli löytyvät sieltä.
1. Emperor - Anthems To the Welkin At Dusk (kannattaa tsekata bändin laulajan Ihsahnin sooloproggis, joka kävi mm. Tuskassa tänä kesänä. Toi levy on COWIN ikinä)
2. Burzum - Filosofem
3. Satyricon - The Shadowtrone
4. Beherit - Engram (Drawing Down the Moon on tämän bändin SE levy, mut itse pidän uudesta enemmän)
5. Mayhem - De Mysterii Dom Sathanas
Siinä sitä. Pidätkö black metallia lasten touhuna? Tutustuitko ekaa kertaa ko. genreen nyt? Vihaatko kirkonpolttajia? Sanotko kavereille että kuuntelet "laidasta laitaan", mutta Burzum jäänyt tsekkaamatta? Oliko sinulla bläkkispaita?
Näin aluksi: Arvostan selkeäsanaista ja henkilökohtaista kirjoitustapaasi.
Sitten seuraa narinaa, no okei ei edes sitä, vaan hajanaisia mietteitä.
Eiks BM oo ollut jo aika pitkään ajankohtaista? Mountain Goatsin laulajan blogi koostu ainakin joskus lähinnä bm-linkeistä ja skandinaavisen hevin hehkuttamisesta yleisemminkin. Aivan samalla tavalla kuin halpojen syntikoiden sävyttämä Lähi-Idän pop-musiikki, tropicalia, suomi-iskelmä ja moni muu kuriositeetti, myös bläkkis on saanut paikkansa bandwagonissa. Ja turvavyö on kiinni. Toki kaikille näille musiikkityyleille löytyy myös vilpittömät faninsa, mutta bläkkis-henkiset ironiset bändikuvat ovat yhtä vanha juttu kuin Gardigans-Ninan niittiranneke.
Toisinaan kuulee musiikkojen puhuvan bläkkiksestä luurankona kaapissa. "Guilty pleasures" -ajattelu on aina sylettänyt minua. Ikään kuin jonkin musiikin kuunteleminen voisi olla jotenkin nolo salaisuus. Kuten Mötörhead-Lemmy sanoo, jos kuulet musiikkia mikä koskettaa sinua, mene ja osta se levy, oli se sitten nyyhkypoppia tai mitä ikinä (vapaasti suomennettuna ja ulkomuistista). Siksi en osaa oikein ajatella bläkkis-diggailua selittelyjä kaipaavana harrastuksena. Sinulla on tietysti asiasta aika toisenlainen kokemus, kun työskentelet pop-musiikin parissa. Ja hyvä niin, tähänastiset kirjoituksesi ovat olleet tosi mukavaa luettavaa.
Kiitos kommentista Kiril.
Siis todella: Mukarankkojen luurankojen kaapista kaivaminen on ankeinta, enkä varmasti ole ensimmäinen muustakin musiikista kirjoittava joka tuo aiheen esiin. Välittömän negatiivista palautetta olen kuitenkin myös genrestä saanut, joten päätin tarttua kynään.
Erikoisuuspisteitä ei siis tässä kalasteltu, vaikka bm-hehkuissa silläkin on osansa.
Osaisitko muuten suositella jotain uusia kotimaisia? Oranssi Pazuzu toki tuttu, mutta sen lisäksi?
Oletko Jussi kuullut Leviathania? Massive conspiracy against all life on silkkaa murhaa.
http://www.youtube.com/watch?v=VqMZ9QwlKGs
Tänks vinkistä, en oo kuullu, vielä.