”Moottoripyörät ja tatuoinnit ja rockmusiikki ja elokuva ja sarjakuvat ja väkivalta ja stripparit ja Clint Eastwood ja sähkökitara ja purkansyönti jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa”, on Rumban mukaan sanonut Harri "Jones" Laitinen, joka tunnetaan muun muassa ELMUn Roskilde-matkojen isäntänä.

Saattaapa ollakin. Tai ainakin nämä kolme elämässäni tapahtunutta asiaa liittyvät.

1. Tajusin sadannetta kertaa tänä vuonna, että Stone Rosesin Stone Roses on mahtava, suorastaan jumalainen albumi.

2. Vaimo osti minulle parka-takin, jonka talvimalli on klassinen britpop-varuste.

3. Sähköpostiini kilahti Bubble Scumin debyyttilevy Body2Body.

Kahden ensimmäisen asian suhde on selvä, mutta Bubble Scuminkin osan kuviosta ymmärrätte, kun kuulette levyä.

Olin aiemmin saanut 3 biisin ep:n Bubble Scumin materiaalia, mutta taisin kuunnella sen kerran ja unohtaa. Niin käy usein ep:ille ja demolevyille joita saan, varsinkin jos satun kuuntelemaan ne nopeasti työn lomassa.

Art Goes Kapakka -festareilla kuukausi sitten näin kuitenkin Bubble Scumin livenä, ja kiinnostus heräsi. Bändi soitti Uudenmaankadun Raflassa, joka on pieni ja intiimi ruokaravintola. Pöydän varanneet seurueet nieleskelivät jälkiruokansa kohtuullisen nopeasti loppuun, kun Rafla täyttyi kaljaa tiskiltä hamuavista BS-faneista.

Ja se bändi. Yhtyeessä on kolme jäsentä, joita ei tunnistusrivistä taatusti osaisi laittaa samaan ryhmään. Ensinnäkin on Suho Superstar, niinsanotusti "rock-elämässä" marinoitunut Kallio-roku, jonka muista bändeistä en juuri välitä. Hän on joka tapauksessa vaikuttanut muun muassa Jimsonweedissä ja Jericho Fuzzissa.

Sitten Minttu Muranen, jonka jämäkästi groovaavaa bassottelua on kuultu muun muassa maanmainioissa Grumpsissa ja Superchristissä. Äärimmäisen kova bassonsoittaja, jota tämänkin bändin livesoundi tarvitsee.

Kolmantena on Heba. Hänen bändihistoriastaan en tiedä mitään, mutta tietääkseni mies on vaikuttanut muun muassa Anssi Kelan Nummela-levyn taustalla - jotenkin. Hän siis tuottaa, säveltää ja soittaa syntsaa.

Näistä ainexista syntyy - ja nyt tullaan siihen miten kaikki liittyy löyhähkösti kaikkeen - suomalaista Madchester-soundia! En nyt suorastaan lähtisi vertaamaan Stone Rosesiin, enkä tiedä mitä tekijät ovat hakeneet, mutta minun mielestäni huumeisen rockin ja 1980-luvun lopun syntisten konesoundien yhdistelmä on ilmiselvää madchesteria.

Hieno pastissi ei kuitenkaan riitä vielä pitkälle. Alun pari kuuntelua meni hymähdellessä mahtaville soundeille, mutta ryhtyivätpä ne biisitkin sieltä puskemaan esiin. Käytän nykyään ultimaalisena levyn hyvyystestinä sitä, että jos jaksan kuunnella samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin, on kyseessä pakko olla vähintään kahdeksan jackrussellinterrierin kuvan arvoinen levy.

Konseptin osat sopivat helvetin hyvin yhteen. Jos Suhon tilalla olisi joku laiheliini räkänokkarokkari, ei lopputuloksesta tulisi niin mahtavan rasvainen. Mies naukuu pano-antheminsa mahtavan uskottavasti, ja Mintun basso möyrii taustalla sopivan uhkaavasti. Kertosäkeissä päästellään niin tarttuvasti, että töissäkin on joutunut hoilaamaan nimibiisin melko idioottimaista kertosäettä "body to body, soul to soul, she got rock and roll".

Nytkin keikkakalenterista löytyy sen verran uskottavia paikkoja, että parhaan kuvan Bubble Scumista saa menemällä 16. lokakuuta Pacificoon tai 14. joulukuuta Mascotiin. Mutta on tämä levykin kova. Ei hienostelua, ei teeskentelyä, sopivasti lainattua tyylitajua ja tykkibiisit!

Levy ilmestyy vissiin ensi viikolla. Älkää antako numero-verbi-tempun hämätä, Body2Body on kahdeksan ja puolen jackrussellin kuvan arvoinen. Nimibiisi löytyy Myspacesta. Stone Roses taas Spotifystä.