Käydään heti alkuun läpi se "pakollinen" kanta: Kyllä, sanoituksiin kiinnitetään liian vähän huomiota, ja kyllä, sanoitukset ovat tärkeitä.

Mutta paljonko se sanoituksen hyvyys lopulta määrittää lempilevyjä tai -artisteja? Jos mietin viime vuoden suosikkilevyjäni ulkomailta, niin viiden kärjestä Kanyen kohdalla sanoilla on toki merkitystä, mutta Kashmirin, Joanna Newsomin (Ys-levyn sanoja fanitan paljon, Have One On Me:n muutamia), Nationalin ja Lissien kohdalla sanoilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Ei näillä levyillä paskoja sanoituksia ole, mutta ei musiikkiin verrattuna nerokkaita.

Rap-musiikki on tietenkin oma lukunsa, varsinkin albumimitassa. Eihän ns. klubiräpissä mistää nerokkaista sanoituksista  voi puhua, mutta kyllä siinäkin lajissa sanojen näppärä järjestely ratkaisee paljon. Kyllä esim. Cheekillä on kielellistä lahjakkuutta, vaikka asiasisältö välillä vähän kompasteleekin.

Cheek ei toki ole mielestäni paras rap-sanoittaja, mutta tämä  huomiona siksi, että en nyt ota tähän paremmuusluettelooni räppäreitä, heistä voi blogata myöhemmin, ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän sanataiteilijoita kuin muusikoita. Kuulostipa jyrkältä noin sanottuna, keskustelunaihe tuokin.

Ajattelin nyt listata muutaman suosikkini. Kuten aina näissä listauksissa en viitsi yrittää tehdä listasta liian lopullista, eivätkä nämä ole paremmuusjärjestyksessä. Huomenna kaikki voisi olla toisin.

Ben Gibbard (Death Cab for Cutie)

Death Cab for Cutien biiseissä on oikeastaan poikkeuksetta hyvät, usein nerokkaat sanoitukset. Tarinabiisien kuningas on tietenkin Bixby Canyon Bridge, jossa päähenkilö lähtee San Franciscosta ajamaan Pacific Coastal Highwayta Los Angelesiin päin paikalle jossa hänen ystävänsä ajoi ulos. Siinä jätetään juuri sopivasti kertomatta asioita. Todella kirjallinen tyyli, kylmät väreet luokkaa mega kun viime kesänä ajettiin tuon saman sillan yli.

En viitsi koko sanoitusta tähän kopioida, mutta sitaattioikeus sallinee loppupätkän kopipeistin. Tämä alkaa siis kohdasta jossa päähenkilö on saapunut kolaripaikalle (vai tekikö se itsemurhan, sanopa sitä!)

In the silence it became so very clear
That you had long ago disappeared.
I cursed myself for being surprised
That this didn't play like it did in my mind.

All the way from San Francisco
As I chased the end of your road
'Cause I've still got miles to go.

And I want to know my fate
If I keep up this way.

And it's hard to want to stay awake
When everyone you meet, they all seem to be asleep
And you wonder if you're missing a dream

You can't see a dream
You can't see a dream.
You just can't see a dream.
A dream

And then it started getting dark.
I trudged back to where the car was parked
No closer to any kind of truth
As I assume was the case with you.

Gibbardin sanoitusten toinen vahvuus on hienot sanaleikit. Parisänkyä on eroamisen metaforana käytetty varmasti useinkin, mutta ei varmasti niin hienosti kuin DCfC:n Your New Twin-Sized Bedissä.

You look so defeated lying there in your new twin size bed.
With a single pillow underneath your single head.
I guess you decided that that old queen holds more space than you would need.
Now it's in the alley behind your apartment with a sign that says it's free.

And I hope you have more luck with this than me.

You used to think that someone would come along.
And lay beside you in a space that they belong.
But the other side of the mattress and box springs stayed like new.
What's the point of holding onto what never gets used?

Esimerkkejä riittää, mutta tuntuu että parhaimmat oivalluksensa Gibbard on tehnyt kahdella uusimmalla levyllä.

Pulpin Jarvis Cocker on totta kai mainittava. 

Tarinoista ei voi olla muistamatta Common Peoplen hienoutta. Tarinabiisiksi siinä on myös harvinaisen hienoja kiteytyksiä, tunnuslaulumaisessa kertosäkeessä erityisesti. Termit sukupolvirunoilija tai sukupolvensa tulkki kuulostavat korneilta, mutta ovat osuvia.

But still you'll never get it right
'cos when you're laid in bed at night watching roaches climb the wall
If you call your Dad he could stop it all.
You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do.
Sing along with the common people, sing along and it might just get you thru'
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool. 

Gibbardin tapaan Cockerillakin on tapana vähätellä itseään hauskasti, ironista itsesääliä? Voin itse tästä vetää selviä yhtymäkohtia mieltymyksiini lakonisten ja neuroottisten kirjailijoiden kirjoihin, siis tällaista Paul Auster ja Philip Roth -henkistä tavaraa.

Cocker ilmaisee tämän supernerokkaasti esimerkiksi Dishesillä.

I am not Jesus though I have the same initials -
I am the man who stays home and does the dishes.
& how was your day?
Is that woman still trying to do your head in?
A man told me to beware of 33.
He said, "It was not an easy time for me" but I'll get through even though
I've got no miracles to show you.

I'd like to make this water wine
but it's impossible.
I've got to get these dishes dry.
Ah...  


Hmm, tästä uhkaa tulla ihan maratonpitkä kirjoitus. Taidan mainita vielä yhden, hiukan erityyppisen kaverin ja harmitella koko loppupäivä, että "ai niin Olavi Uusivirtakin piti mainita ja Gösta Sundqvist". Mutta nyt mainitsen pidemmin enää vain Panteran Phil Anselmon.

Jollain tavalla väärinymmärretty nero, tai sitten vaan oikeasti nazizika. Varsinkin Far Beyon Drivenillä on ilmeisen sekavissa mielentiloissa tehtyjä mutta pelottavan painokkaita purkauksia. Esimerkiksi levyn aloittavan Strenght Beyond Strenghtin ekat säkeet.

There is nothing.
No education.
No family life to open my arms to.
You'd say that my job is today, yet gone tomorrow.
I'll be broke in a gutter.

I know the opinion.
A broken record.
Fuck you and your college dream.
Fact is we're stronger than all.

Itse asiassa Far Beyond Drivenillä Anselmo on tainnut olla kaikista levyistään eniten tuskasta inspiroitunut. Throes of Rejectionilla miehen ilmeisen vittumainen olotila tulee hienosti esiin. Ei todellakaan samalla tavalla säkenöivän älykästä tai kirjallista kuin kahdella edellisellä esimerkillä, mutta hyvin sanoitettua.

This is feeding what I am.

It's like salt poured into a deep, infected wound.
It's the type of pain you really dig and long for.
I've always been insecure to open up and show love.
Some pretty girl with long hair, some bald guy writhing.

rejection...

The kind that's self induced.
The tongue that's bitten through.
The nauseating stab.
Is feeding what I am.

A short fuse . 

Tätä aiemmilla levyillä Anselmo on vaan ylirehvakas, ja tämän jälkeisillä levyillä ei ole samanlaista kiukkua. Pakko oli kuitenkin mainita.

No, kertokaa nyt, mitkä jäi mainitsematta?