Olin eilen Virgin Oilissa katsomassa Lissietä. Kuten olen tässä blogissa aiemminkin tarinoinut, persoonalliset ja vahvaääniset nais-singer-songwriterit toimivat minulle AINA, mistä syystä Lissien Catching a Tiger noteerattiin myös viime vuoden suosikkilevyissäni.
Tiistai-ilta, flunssa ja Virgin Oil ei ole mikään suuria & hyviä asioita enteilevä yhdistelmä, mutta perkele Lissie voitti. Lämppärinä ollut Mirel Wagner meni yleisön jutellessa täysin harakoille, ja samat baariharakat meinasivat pilata Lissienkin intiimimmät hetket. Eivät onneksi aivan pystyneet, mut on se nyt jumalauta jos liput maksaa 30€ ja jengi seisoo baaritiskillä räpättämässä. Tavastialla tämä ei olisi haitannut, kun baari on erillään. Kultsalla vielä vähemmän.
Mutta se Lissie. En tiennytkään että hän on L-koodin naisia! Eipä sillä mitään merkitystä ole, mutta oli hauska huomata se butch-lite-ulkomuoto: Löysä t-paita, pillifarkut, ei meikkiä ja tukka sekaisin. Olen sanonut miljoona kertaa ennenkin, että tunteen välittyminen ratkaisee. Pitää olla sielultaan rampa, jos ei Lissien Bully-tulkinta - tai joka saatanan biisi tunnu kropassa. Huomaa, että mimmi on kiertänyt Losin singer-songwriter-kuppiloita, sen verran luonnollista se esiintyminen oli.
Pidin jokaisesta biisistä, paitsi Hank WIlliams -cover meni vähän ohi. Bändi muodostui kolmesta jenkkirentusta, jotka soittivat mukavan rennosti ja rock-folkisti. Toinen kitaristi muuten näytti ihan Stop, Shake, Honey, Go -blogin Antilta, mikä oli aavistuksen verran hämmentävää...
Ehkä mä menen sit keikoille varman päälle, koska Lissien levyn osaan ulkoa, ja olin kuullut että hän on vakuuttava esiintyjä. Samoin kävi Nationalin kanssa. Mutta minun vaativalla skaalallani nyt on hyvä keikkaputki menossa. Ensi tiistaina menen katsomaan The Blankoa, jonka keikalta odotan yhtä lailla suuria - olen tähän asti onnistunut missaamaan yhtyeen esitykset. Albumin sen sijaan arvostelin seuraavaan Rumbaan - saatanan kovaa tavaraa.
Kovasta tavarasta puheen olleen: Pienoisen alkuhämmennyksen jälkeen Justicen Civilization KOLISEE, PAUKKUU, HELISEE ja TYRMÄÄ järkyttävällä kovuudella. Voitteko väittää vastaan, etteikö tämän tahtiin nyrkin puiminen indian pale ale -kännissä kesällä olis vittu parasta ikinä????
Pitää olla ranskalainen läpicool rasvaletti, että osaa yhdistää Pink Floydin ja heavy metal -intensiteetin elektromusiikin näin nerokkaasti.
Minä
harmittaa aika hitosti, etten päässyt lissien keikalle aikataulusähläämisen takia. toivottavasti vielä jonain päivänä saan todistaa kyseisen neitokaisen musisointia livenä. levyllä ainakin toimii pirun hyvin!
pakko todeta vielä sellainen asia, että kiitos tästä mielenkiintoisesta blogista sekä viihdyttävästä ja informatiivisesta radio-ohjelmastasi! vielä puolisen vuotta sitten pidin sua (täysin syyttä, sillä enhän mä oikeasti ollut koskaan edes tutustunut sun aikaansaannoksiin mediassa) jonain ärsyttävänä voice-pellenä, jolla ei ole mitään sanottavaa mua kiinnostavasta musasta. olin suorastaan ärsyyntynyt, kun kuulin sun tulevan ylex:lle juontajaksi. nyt sua muutaman kuukauden kuunneltuani ja jopa luettuani joudun myöntämään, ettet olekaan täysin turha jätkä :D päinvastoin! vaikea enää ymmärtää, mikä sussa on muka ollut mun mielestä niin ärsyttävää joskus muinoin. nykyään blogisi on yksi kiinnostavimmista lukemistani musablogeista ja mua aidosti harmittaa, kun en ole melkein koskaan radion ääressä aamukymmeneltä. anteeksi siis typerät ennakkoluuloni!
keep on rocking! ;)
:D Kiitos palautteesta.
Niin se kai sitten on, että median työpaikat määrittävät ihmistä ainakin jonkun verran, vaikken tv- tai radiotöissä koskaan omaksunutkaan mitään roolia.
Tässä blogissa vielä vähemmän.
Mutta lämmitti mieltä!
Hänkänkäng! Luultavasti kaikilla meni itse keikka ihan ohi, kun kaikki kiinnittivät huomionsa kitaristin uskomattoman komeaan ja karismaattiseen olemukseen.