Ahhhhhhhhhh.

Olen tarkastellut itseäni, ja miettinyt miksi pidän James Morrisonista. Hänen musiikissaan on kieltämättä paljon sellaista, joka väärällä tavalla yhdistyessään saattaisi tehdä ukosta liian imelän tai vesittyneen.

Mutta sitten kun kuuntelen The Awakening -albumia, sulan. Eikä kyseessä ole edes pianon takana voihkiva nainen, joita en yleensä voi vastustaa (tai Joanna Newsomin tapauksessa harpun takana). James Morrisonin musiikissa yhdistyy pehmyt soul ja brittiläinen aikuispop.

Kuulostaa kirjoitettuna aika pahalta, mutta hänen sävellyksensä ja etenkin laulunsa tavoittavat sen, mikä soul-musiikin pitääkin tavoittaa, eli sielukkuuden. Johtuen ehkä vuodenajastakin koen tämän musiikin jotenkin hirveän vahvasti.

Semmonen mussukka.

Albumin on tuottanut ex-Suede-ukko Bernard Butler. Ehkä hänestä johtuen Morrisonin aiempia levyjä vaivannut lällyys on kadonnut ja tilalla on juuri sopivasti särmää. Mutta ei todellakaan liikaa. Tulee mieleen Terence Trent D'arby, mutta vähemmän mustana.

Huomaan, että minun on tavallisen levyarvion tapaan vaikea pilkkoa tätä albumia jotenkin älyllisin metodein. Tullaan siis jälleen siihen ikiaikaiseen totuuteen, että ainakin minulle musiikissa on tärkeintä tunne. Keskitytään siis kuuntelemaan.

Levyn parhaat biisit ovat Person I Should Have Been, The Awakening, I Won't Let You Go ja In My Dreams. Keskivertoja tai jopa mitättömiä biisejäkin on muutama, joten aivan läpikotaisin Morrison ei onnistu.

Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa syysiltoihin. Löytyy Spotifystä.