Levyarvostelu: Daft Punk - Random Access Memories (eli kun musadiggarien rintama seisoi yhtenäisenä)

Olen luonteeltani epäileväinen hypeä kohtaan. Vastavirtaan uiva sintti, joskus kyynisyyteenkin asti. Niinpä Random Access Memoriesin valtava (siis minun näkökulmastani) hype aiheutti ujoa vastareaktiota, varsinkin kun en Get Luckyä NIIN valtavana neronleimauksena pitänyt - enkä pidä edelleenkään.

Trendien vastustaja ja maalaisjuntti huonekaverini duunissa kuitenkin halusi kuunnella Random Access Memoriesia, koska hän arvostaa hienoa musiikkia. Hyvä oli että halusi, koska samalla pärähdin itsekin aivan täysin.

Viimeistään Giorgio By Moroder -biisi varmisti sen, että minä liityin tähän musiikillisen lähihistorian suurimpaan kaanoniin: RAM on loistava levy! Harvoin on niin laaja rintama eri sorttisia hipstereitä ja muita musiikin liian (eli sopivan) tosissaan ottavia ystäviä ja tuttavia palvonut yhtä levyä niin hartaassa rintamassa.

Yleensä levy-yhtiömoguli Nick Triani vihaa melkein kaikkea uutta musiikkia  - ainakin Facebook-statuksissaan - joten hän muodostaa poikkeuksen tähän sääntöön. Hän kertoo, että hänen lapsena tykkää levystä, mutta hänen mielestään levy on "load of old pony", joka lienee negatiivinen määre. JOTEN onneksi aivan kaikki eivät varauksetta rakasta RAMia!



Yleensä vaadin ehdotonta tunnereaktiota kaikelta musiikilta jota enemmän-kuin-tykkään eli rakastan. Random Access Memoriesin kohdalla tämä tunneside syntyy siitä ennakkoluulottomasta hulluudesta jota ranskalaiskaksikko harrastaa. Miettikää mainittua Giorgio By Moroderia: Ensin kundien idoli höpisee pari minuuttia pehmeitä, lopettaa COOLEIMPAAN (ja samalla ei-mitään-tarkoittavimpaan) lainiin ikinä ("My name is Giovanni Giorgio, but everybody calls me Giorgio") ja sitten seuraa seitsemän minuuttia ultrapehmeätä AOR-proge-diskoa! VITTU! Ei kukaan muu voi tehdä tällaista.

Pharrell Williamsin laulama Lose Yourself To Dance taitaa olla ainoa huti, ja jotkut biiseistä ovat aivan liian pitkiä, mutta ranskalaisjermuille on pakko nostaa hattua siitä, että he pitävät ALBUMIMUOTOA ELOSSA. Kyllä, kirjoitin juuri kliseen, mutta tämä on ALBUMI, LEVY. Muutan viikon päästä uuteen kämppään, sinne on pakko vihdoin hankkia se vinyylisoitin. Pääsenpä siitäkin vastavirtaan uimisesta eroon, liityn vinyyli-ihmisten joukkoon. Vinyylisoittimessani voin ESIMERKIKSI pyöräytellä tätä levyä.

Hatunnosto myös valtavan onnistuneesta pr-kampanjasta. Lotus-F1-tallin kanssa tehty yhteistyö on mielipuolinen projekti, ja juuri siksi niin mahtava. Harmi vain että Kimi Räikkösen auto ei ole se RAM-auto, vaan sen toisen kaverin auto sai kunnian. Tämä siksi, että MITKÄÄN asiat maailmassa eivät ole niin kaukana toisistaan kuin Kimi Räikkönen ja Daft Punk. 

Give life back to music!

This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

4 Responses to Levyarvostelu: Daft Punk - Random Access Memories (eli kun musadiggarien rintama seisoi yhtenäisenä)

  1. Tippuu näin ei-Daft Punk-fanillekin kyseinen levy. Erittäin miellyttäviä hetkiä.

  2. Anonyymi says:

    Pidin Get Luckyn teaser-videosta heti ensinäkemältä - auringonlaskusta ja muusikkojen siluetin luomasta tunnelmasta sekä Nile Rodgersin valloittavasta hymystä ja jammailuliikkeistä. Itse kappale oli ihan hyvä, mutta pieni pettymys, kun sen kokonaisuudessaan esimmäisen kerran kuulin.

    Kiitos arvostelusta. Nyt taidankin oikeasti ottaa asiakseni kuunnella koko albumin läpi.

    Tsemppiä muuttorumbaan!

  3. Anonyymi says:

    Löysin vasta tänään blogisi ja pakko sanoa, että nauran täällä pää punaisena koko ajan. Kerrankin hyviä _todellisia_ arvosteluja, eikä mitään wnb-nerokasta hipsteripaskaa. Kiitos!

  4. Jussi says:

    Kiitos Anonyymi, olipa kauniisti kirjoitettu. Muista siis levittää sanaa niin muutkin löytävät tänne.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...