Tiesiköhän Lady Gaga että Pet Shop Boysin kokoelman nimi on Pop Art? Kaipa hän tiesi. Tämän kolmannen Gaga-levyn kannessa on Jeff Koonsin tekemä Gaga-veistos. Pelottava muovinen Gaga-veistos kuvaa varsin hyvin tämän levyn sisältöä. Kyseessä on nimittäin aidosti pelottava ja tarkoituksella muovinen albumi.
Radion musiikkipäällikön näkökulmasta varsinkin uusin single Do What U Want on suuri ilonaihe. Gaga ja R. Kelly vastaavat vuoden parhaisiin kuuluvasta pop-biisistä. Myös Applause oli kelpo hitti, ja tarttuvia ralleja tältä levyltä tullaan varmaankin julkaisemaan vielä monta.
Mutta tässä blogissa levyjä kuunnellaan kokonaan ja niitä arvioidaan kokonaisuuksina.
En ole lukenut Gagan haastatteluja tästä levystä, mutta veikkaisin, että tässä on kyse hänen sairaslomastaan jonka aiheuttivat muistaakseni lonkkavammat. Gagasta oli kamalaa olla erossa faneistaan, ja yleensäkin vain olla. Hänessä palaa sisällä liekki, jonka väristä ja alkuperästä ei uskalla olla varma. Helvetin tuli vai luomisen liekki, tiedä häntä.
ArtPopilla saikulta takaisin duuniin marssii artisti, joka toisintaa melko tarkasti Born This Way -albuminsa teemoja: Parodiaksi viety hyperpinnallisuus, ihmisten ja median katseet, muodin turhuus joka muuttuukin tärkeydeksi, seksi ja seksin tekeminen jotenkin vastenmieliseksi lyömällä se liian kovaa vasten kuulijan kasvoja (tai siis varmaankin vasten korvaa se lyödään kun on kuulokuvasta kyse).
En tiedä onko tämä nyt se hetki, kun minusta tulee lopullisesti Möhis eli Möhömaha joka vähän kammoksuu uusia asioita, mutta Lady Gagan maailma tällä levyllä ahdistaa minua. Jokainen levyn sekunti on aivan helvetin turboahdettu. Yksittäisinä biiseinä radiossa nämä ovat hittejä, mutta kokonaisena levynä tuntuu kuin joku tunkisi Jeff Koonsin muovista taidetta suuhun ja sitä tulisi samaa tahtia ulos sitä reittiä mistä kakka yleensäkin tulee. Liikaa, koko ajan liikaa, mikään ei hengitä ennen kuin painaa itse stop tai odottaa että levy loppuu. Hiljaisuuskin huutaa hetken tämän kuuntelemisen jälkeen.
Älkää ymmärtäkö väärin, en vihaa tätä levyä. Minusta Lady on edelleen aivan loistava säveltäjä. Hän myös pitää konseptinsa hengissä koko levyn mitalta - ja biisejä on sentään 15. Taso ei notkahda missään välissä. Mutta kun ensimmäisellä levyllä riemastutti se vaatimattomista olosuhteista lähtenyt orastava diiva joka rimpuili esiin ja oli rajustelunsa ohessa herkkä, ollaan nyt jotenkin epäinhimillisellä tasolla.
Biitti hakkaa välillä dubstepisti ja välillä Madonnasti. Madonnan viimeiset 15 vuotta eivät ole olleet mitenkään juhlavia, ja Lady kyllä pesee hänet biisitasolla kevyesti, mutta jonkinlaista kosketus- ja tarttumapintaa tähän musiikkiin kaipaisin. En minä TUNNE mitään kun newyorkilainen friikki huutaa teknobiitin päälle Donatella Versacen nimeä. Tai kun hän kertoo olevansa blondi tai kun hän huutaa että joku halveksittava ihminen on sika sisältä ja biitti hakkaa PAM PAM PAM ja Gaga huutaa SWIIIINEEEEEEEEE.
Ihan vertailun vuoksi: Joitain ihmisiä ahdistaa vaikkapa jokin aika sitten käsittelemäni Emperor-levy Anthems To the Welkin at Dusk. Vaikka albumi on yhtä blastbeatia melkein alusta melkein loppuun, on siellä nihilistisen raivon välissä silti enemmän ihmisyyttä kuin tässä. Gaga on omituisissa sfääreissä. En tarkoita että kaikkien pitäisi tehdä jotain Wiskari-henkistä hyperrealismia automarketeista, mutta tämä musiikki on ahdistavuudessaan omaa luokkaansa. Bläkkis on lämmintä. Gaga ei anna armoa. Hän on Koonsin muoviveistoksen alla vielä kovempaa muovia.
Ja taas on muistutettava, että ymmärrän Gagan nimenomaan YRITTÄNEEN tehdä tällaista levyä. Sikäli levyn nimi on oikeutettu. Tämä on taidetta tekijältä joka tietää mitä tekee ja osaa myös tehdä sen. Mutta minun kokemusmaailmaani tämä on liikaa. PAM PAM PAM PAM.
Levyn ainut suvantokohta Dope on sekin jotenkin pelottava. Gagan liioittelevan paksulla tyylillä laulama biisi kai yrittää olla kaunis laulu kaipuusta, mutta kun Gaga vertaa tarvitsevansa "häntä" enemmän kuin huumetta, se tuntuu enemmänkin pelottavalta kuin hellyyttävältä. Biisi on aavistuksen pinkmäinen, ja Pinkin tulkitsemana tähän varmaankin olisi saatu se tarvittava herkkyys.
Gypsy on piristävä. Kiertäminen ja fanit ovat selvästi sydämen asia Ladylle. Ja kun sydän tulee mukaan, biisikin on aavistuksen lämpimämpi. Ja mainitaan se Suomikin siellä. Olin muuten Gagan keikalla Kulttuuritalolla. Huikea keikka!
Hyvä kirjoitus joka tiivistää levyn täydellisesti! Ainoa mistä olen eri mieltä on johtopäätös tästä kaikesta. Levy on toden totta kylmä, epäinhimillinen, pelottava ja ahdistava, mutta juuri siksi pidän tästä albumista enemmän kuin aiemmasta Lady Gagasta. Ehkä se on hyvää ajankuvaa, ehkä olen musiikin kuuntelijana masokisti. En minäkään tästä kauheasti tuttua saatika samaistuttavaa löydä, mutta tunnereaktioista tähän musiikkiin minulla ei ainakaan ole pulaa. Liian pitkä tää levy kyllä on ja sopii hyvin Lana Del Reyn Born to Diesta keksimääni teoriaan siitä että 15 levyn biisit ovat kaikki 5 biisiä liian pitkiä.
PS. Itse huomasin tulleeni Möhömahaksi kun kuulin Sini Sabotagen Levikset repeen. Tosin ei siinä ollut kyse kammoksumisesta vaan täydellisestä hämmennyksestä kun kuulin jotain mitä en yhtään tajunnut!
12 tai 13 biisiä on pop-levylle hyvä, metalli/rock-levylle 10 biisiä on hyvä mitta. Yritän just hahmottaa Sur-rurin 26 biisin levyä. Ei tuu mittää.
Joo, olet luultavasti masokisti kuuntelijana, luulen että se oli oikea analyysi :)
Luin muuten sun nimimerkin "Melamaanikko". Että siitä.
Haen musiikista tietoisesti myös negatiivisia kokemuksia, koska niiden kautta opin itsestäni tai maailmasta jotain. Tykkään kuunnella myös musiikkia, jostan en osaa perinteisessä mielessä nauttia. Eli masokismia varmaan se on, mutta kyllä siinäkin tietenkin mutkan kautta on myönteisestä löytämisen kokemuksesta.
Minusta on myös erityisen kutkuttavaa, että Lady Gagan kaltaisen mainstream-popin voi tällä tavalla niputtaa aiheuttamansa tunnereaktion mukaan samaan kaiken nihilistisen melun (black metal, noise) ja kokeellisen äänitaiteen kanssa. En sitten tiedä voiko siitä silti vetää sitä johtopäätöstä että tämäkin on... no, siitä taidepoppia/poptaidetta. Ton Emperorin levyn kuuntelusta on mulla jo niin pitkä aika, etten muista kuulenko minä siinä lämpöä, mutta mussa Artpop ja bläkkis noin yleistettynä ainakin herättää samoja tuntemuksia (paitsi Wolves in the Throne Room). Tuosta tulikin mieleen, että pitää käydä kommentoimassa vielä Anthems to the Welkin at Duskiakin...
Niin ja toi lukihäiriö on kyllä hyvin yleinen... :D
Mielenkiintoinen lähestymiskulma. Mä en yleensä älyllistä musiikinkuuntelukokemustani ollenkaan, vaan vaihtelevat tunnesyyt ajavat kuuntelemaan jotain tiettyä levyä. Mutta tietenkään aina en tavoittele jotain katarsista tai täyttymystä, vaan raivo tai suru ovat molemmat ihan tarpeeseen tulevia motiiveja nekin.