Jos tämä kirjoitus olisi elokuva, se alkaisi kohtauksella, jossa bussin valo halkoo sankkaa sumua (miettikää Mulholland Drive, mutta sateella ja Pitäjänmäessä). Tie lipuisi keskiviiva kerrallaan ohitse, ja voiceover-ääni (mieluiten rauhallinen, vanhempi mies) kertoisi, mistä on kyse.

Ilmassa oli pahoja merkkejä. Ensinnäkin edellisyönä kelloja oli siirretty tunti taaksepäin, joten pimeä oli saapunut liian aikaisin. Toiseksi olen aina ollut taipuvainen melodraamaan ja mässäillyt kaipuulla. Kun tulin nuorena kesäleiriltä, olin pari päivää aivan järkyttävässä post-leiri-stressissä. Teki mieli kuunnella surullista musiikkia ja ikävöidä ihmisiä, joihin en kuitenkaan ollut muodostanut edes kovin vahvaa sidettä.

Samoin kun muutama vuosi sitten sain kunnian osallistua YleX:n festariradion tekoon Provinssissa, olin muutaman päivän melodraama-darrassa. Sekä tietysti myös alkoholista johtuvassa darrassa.

Bussi oli matkalla kohti Helsingin Jäähallia, jossa 10 vuotta toiminut PMMP soittaisi TOISTAISEKSI viimeisen keikkansa.  Olin toisaalta innoissani, mutta toisaalta olin vältellyt tilannetta, sillä PMMP:n levyillä ja keikoilla on aina ollut omituisen vahva tunnevaikutus minuun. Joskus jopa niin, etten ole uskaltanut kuunnella Veden varaan -levyä sen laadusta huolimatta, koska se vetää mielen niin kaihoisaksi.

Hetkinen, lopetetaan nyt tämä elokuvakohtaus. Tämä kirjoitus EI ole elokuva, vaan tunnepitoinen kirjoitus siitä, mitä ajattelin PMMP:n toistaiseksi viimeisen keikan aikana. Ja edelleen, minulle on ihan se ja sama palaavatko he takaisin ja milloin, tätä paskamyrskyä olen käsitellyt jo aiemmin täällä. Tärkeintä on, että oli rakennettu huikea lopetus, draaman kaari.

PMMP:n keikoilla on ollut minuun hieman samanlainen vaikutus kuin joillain heidän levyillään. Tahtomattaan niihin tempautuu liian syvälle mukaan, ja bändin poistuttua lavalta fiilis on omituisen kaihoisa. Ihan kuin kesäleiri olisi loppunut.

Ja nyt oli loppumassa oikein helvetin pitkä kesäleiri, jonka aikana on solmittu aivan jumalattoman syviä ihmissuhteita. Ehkä minua satakuntalaisen tunnevammaisen mieleni sopukoissa pelottikin nähdä kun JOKU MUU on vastaavan tunnetilan vietävänä. Siis Paula, Mira, Juho, Heikki ja Mikko.

Näissä tunnelmissa siis kohti hallia. ONNEKSI #nainen lähti mukaan, muuten tämä olisi voinut olla liian raskas reissu. PMMP:n keikalle on hyvä ottaa mukaan joku, jonka kädestä voi pitää, ja jota voi vähän pussailla.



Kuten arvata saattaa, Jäähallin spesiaaleja olosuhteita silmälläpitäen bändi ja tuotantotiimi olivat nähdneet valtavasti vaivaa, jotta viimeisistä keikoista saataisiin yleisölle juuri niin ikimuistoiset kuin kaikki toivoivat. Valotelineistä (joilla on varmasti joku muukin, roudaritekninen nimi) muodostettu PMMP-logo tallennettiin tuhansiin kännykkäkameroihin ja sitä kautta some-kanaville. Paula ja Mira ammuskelivat milloin savupyssyllä, milloin konfettipyssyllä, milloin videokameralla. Valot olivat huikeat. Pommi-Marko (vai mikä se oli) pisti parastaan.

Pääosassa - ladies and henkselmen - oli kuitenkin musiikki. PMMP:n musiikki, jota on 10 vuoden aikana syntynyt helvetin paljon hyvälaatuista.

Aluksi mietin miten bändi osaa ottaa Jäähallin lavan haltuunsa. Festarilavat ovat toki vielä isompia, mutta miten Nordenskiöldinkadun PYHÄTTÖ taipuisi soundien alla? Ei pelkoa. PMMP:stä on muodostunut jo ajat sitten yksi Suomen parhaista livebändeistä, ja kunniakas grande finale hoidettiin sellaisella teholla, että en voinut kuin ällistellä.

Perusmiehityksen lisäksi mukana oli Rubikin ja Pariisin Kevään Artturi Taira, sekä osassa biisejä viehättävät viulusiskokset, Lauluyhtye Viisi sekä kolmimiehinen torvisektio. Esimerkiksi Heliumpallon livesovitus oli niin järkyttävänhelvetinperkeleen upea, että teki mieli varmistaa, että kaikki yleisössä varmasti tajusivat todistavansa NEROUTTA ja musiikin JUHLAA!

Samoin Matkalaulu-levyltä tuttu DOOMIHTAVA versio Kovemmistä käsistä. Kovemmat kädet. KOVIMMAT kädet! Aivan järkyttävän hienoa kamaa.  Tai sitten Kiitos, joka on minulle tärkein PMMP-biisi: Aluksi vanha tuttu versio, lopussa Matkalaulu-versioksi muuttuminen ja ASAN (eli Suomen parhaan räppärin) vierailu lavalla. Kiitos-biisissä silmät kostui. Tärkeä biisi.

Kronologinen eteneminen tarkoitti, että loppua kohti meno myös hieman synkkeni. Mikä on tietysti tarkoituksenmukaista. Olihan tämä viimeinen keikka. Kaksi ja puoli tuntia Jäähallissa ei ole silti koskaan tuntunut noin nopealta. Oo siellä jossain mun oli jälleen hieno, Merimiehen vaimo myös.

No vittu, voisin luetella ne kaikki biisit!

Entäs sitten se lopetus? Jos melodramaattisuuteen taipuvainen MINÄ olisin saanut päättää miten lähdetään, olisin tietysti tuikannut Matkalaulun viimeiseksi. Olisin tehnyt siitä oikein yhteislauluversion, ja lopussa halitaan. Ja itketään.

Matkalaulu tuli ekan encoren toiseksi viimeisenä biisinä. Ihan normi bileversio. Mira ja Paula jo aika kyynelherkkinä. Mutta ONNEKSI heillä on enemmän tyylitajua kuin minulla. Ja he tietävät mistä PMMP on tehty. Ei PELKÄSTÄÄN siitä, että suomalainen liikuttuu, vaan RÄMINÄSTÄ.

Siksi perään lätkäisiin Kohkausrock, varmasti raskaimpana koskaan kuulemanani versiona.

Sitten verhoihin. Yleisö HUUTAA.

Takaisin. Perjantaina julkaistu lähtösingle Valloittamaton. Hyvä biisi, muuten. Vielä ei olla valmiita lopettamaan.

Minkä viestin PMMP jättää viimeisenä soimaan? Tietysti Tytöt. Hymyilytti. Ei täältä lähdetä itkeskellen. Täältä lähdetään muistuttaen siitä, että PMMP on tuonut NAISET suomirockin etualalle. He eivät ole NAISrockareita tai NAISartisteja, vaan artisteja. Vierailijoina Jenni Vartiainen, Mariska ja Jori Sjöroos - joka tosin on mies.

Kumarrukset. Syvät kumarrukset. Pala kurkussa. Kiitos!

Melodramaattisuuteen taipuvaisen tyypin on tässä vaiheessa parempi lähteä kiiruhtamaan kohti narikkaa ja yöbussia. En edes uskalla miettiä miltä lavan takana tuntuu. Koska ne eivät ole minun bileeni.