Jos tämä kirjoitus olisi elokuva, se alkaisi kohtauksella, jossa bussin valo halkoo sankkaa sumua (miettikää Mulholland Drive, mutta sateella ja Pitäjänmäessä). Tie lipuisi keskiviiva kerrallaan ohitse, ja voiceover-ääni (mieluiten rauhallinen, vanhempi mies) kertoisi, mistä on kyse.

Ilmassa oli pahoja merkkejä. Ensinnäkin edellisyönä kelloja oli siirretty tunti taaksepäin, joten pimeä oli saapunut liian aikaisin. Toiseksi olen aina ollut taipuvainen melodraamaan ja mässäillyt kaipuulla. Kun tulin nuorena kesäleiriltä, olin pari päivää aivan järkyttävässä post-leiri-stressissä. Teki mieli kuunnella surullista musiikkia ja ikävöidä ihmisiä, joihin en kuitenkaan ollut muodostanut edes kovin vahvaa sidettä.

Samoin kun muutama vuosi sitten sain kunnian osallistua YleX:n festariradion tekoon Provinssissa, olin muutaman päivän melodraama-darrassa. Sekä tietysti myös alkoholista johtuvassa darrassa.

Bussi oli matkalla kohti Helsingin Jäähallia, jossa 10 vuotta toiminut PMMP soittaisi TOISTAISEKSI viimeisen keikkansa.  Olin toisaalta innoissani, mutta toisaalta olin vältellyt tilannetta, sillä PMMP:n levyillä ja keikoilla on aina ollut omituisen vahva tunnevaikutus minuun. Joskus jopa niin, etten ole uskaltanut kuunnella Veden varaan -levyä sen laadusta huolimatta, koska se vetää mielen niin kaihoisaksi.

Hetkinen, lopetetaan nyt tämä elokuvakohtaus. Tämä kirjoitus EI ole elokuva, vaan tunnepitoinen kirjoitus siitä, mitä ajattelin PMMP:n toistaiseksi viimeisen keikan aikana. Ja edelleen, minulle on ihan se ja sama palaavatko he takaisin ja milloin, tätä paskamyrskyä olen käsitellyt jo aiemmin täällä. Tärkeintä on, että oli rakennettu huikea lopetus, draaman kaari.

PMMP:n keikoilla on ollut minuun hieman samanlainen vaikutus kuin joillain heidän levyillään. Tahtomattaan niihin tempautuu liian syvälle mukaan, ja bändin poistuttua lavalta fiilis on omituisen kaihoisa. Ihan kuin kesäleiri olisi loppunut.

Ja nyt oli loppumassa oikein helvetin pitkä kesäleiri, jonka aikana on solmittu aivan jumalattoman syviä ihmissuhteita. Ehkä minua satakuntalaisen tunnevammaisen mieleni sopukoissa pelottikin nähdä kun JOKU MUU on vastaavan tunnetilan vietävänä. Siis Paula, Mira, Juho, Heikki ja Mikko.

Näissä tunnelmissa siis kohti hallia. ONNEKSI #nainen lähti mukaan, muuten tämä olisi voinut olla liian raskas reissu. PMMP:n keikalle on hyvä ottaa mukaan joku, jonka kädestä voi pitää, ja jota voi vähän pussailla.



Kuten arvata saattaa, Jäähallin spesiaaleja olosuhteita silmälläpitäen bändi ja tuotantotiimi olivat nähdneet valtavasti vaivaa, jotta viimeisistä keikoista saataisiin yleisölle juuri niin ikimuistoiset kuin kaikki toivoivat. Valotelineistä (joilla on varmasti joku muukin, roudaritekninen nimi) muodostettu PMMP-logo tallennettiin tuhansiin kännykkäkameroihin ja sitä kautta some-kanaville. Paula ja Mira ammuskelivat milloin savupyssyllä, milloin konfettipyssyllä, milloin videokameralla. Valot olivat huikeat. Pommi-Marko (vai mikä se oli) pisti parastaan.

Pääosassa - ladies and henkselmen - oli kuitenkin musiikki. PMMP:n musiikki, jota on 10 vuoden aikana syntynyt helvetin paljon hyvälaatuista.

Aluksi mietin miten bändi osaa ottaa Jäähallin lavan haltuunsa. Festarilavat ovat toki vielä isompia, mutta miten Nordenskiöldinkadun PYHÄTTÖ taipuisi soundien alla? Ei pelkoa. PMMP:stä on muodostunut jo ajat sitten yksi Suomen parhaista livebändeistä, ja kunniakas grande finale hoidettiin sellaisella teholla, että en voinut kuin ällistellä.

Perusmiehityksen lisäksi mukana oli Rubikin ja Pariisin Kevään Artturi Taira, sekä osassa biisejä viehättävät viulusiskokset, Lauluyhtye Viisi sekä kolmimiehinen torvisektio. Esimerkiksi Heliumpallon livesovitus oli niin järkyttävänhelvetinperkeleen upea, että teki mieli varmistaa, että kaikki yleisössä varmasti tajusivat todistavansa NEROUTTA ja musiikin JUHLAA!

Samoin Matkalaulu-levyltä tuttu DOOMIHTAVA versio Kovemmistä käsistä. Kovemmat kädet. KOVIMMAT kädet! Aivan järkyttävän hienoa kamaa.  Tai sitten Kiitos, joka on minulle tärkein PMMP-biisi: Aluksi vanha tuttu versio, lopussa Matkalaulu-versioksi muuttuminen ja ASAN (eli Suomen parhaan räppärin) vierailu lavalla. Kiitos-biisissä silmät kostui. Tärkeä biisi.

Kronologinen eteneminen tarkoitti, että loppua kohti meno myös hieman synkkeni. Mikä on tietysti tarkoituksenmukaista. Olihan tämä viimeinen keikka. Kaksi ja puoli tuntia Jäähallissa ei ole silti koskaan tuntunut noin nopealta. Oo siellä jossain mun oli jälleen hieno, Merimiehen vaimo myös.

No vittu, voisin luetella ne kaikki biisit!

Entäs sitten se lopetus? Jos melodramaattisuuteen taipuvainen MINÄ olisin saanut päättää miten lähdetään, olisin tietysti tuikannut Matkalaulun viimeiseksi. Olisin tehnyt siitä oikein yhteislauluversion, ja lopussa halitaan. Ja itketään.

Matkalaulu tuli ekan encoren toiseksi viimeisenä biisinä. Ihan normi bileversio. Mira ja Paula jo aika kyynelherkkinä. Mutta ONNEKSI heillä on enemmän tyylitajua kuin minulla. Ja he tietävät mistä PMMP on tehty. Ei PELKÄSTÄÄN siitä, että suomalainen liikuttuu, vaan RÄMINÄSTÄ.

Siksi perään lätkäisiin Kohkausrock, varmasti raskaimpana koskaan kuulemanani versiona.

Sitten verhoihin. Yleisö HUUTAA.

Takaisin. Perjantaina julkaistu lähtösingle Valloittamaton. Hyvä biisi, muuten. Vielä ei olla valmiita lopettamaan.

Minkä viestin PMMP jättää viimeisenä soimaan? Tietysti Tytöt. Hymyilytti. Ei täältä lähdetä itkeskellen. Täältä lähdetään muistuttaen siitä, että PMMP on tuonut NAISET suomirockin etualalle. He eivät ole NAISrockareita tai NAISartisteja, vaan artisteja. Vierailijoina Jenni Vartiainen, Mariska ja Jori Sjöroos - joka tosin on mies.

Kumarrukset. Syvät kumarrukset. Pala kurkussa. Kiitos!

Melodramaattisuuteen taipuvaisen tyypin on tässä vaiheessa parempi lähteä kiiruhtamaan kohti narikkaa ja yöbussia. En edes uskalla miettiä miltä lavan takana tuntuu. Koska ne eivät ole minun bileeni.

Free GTA V downloads. Eikun siis en yritä kalastella tänne blogiin random-googleosumia tai mitään, tämä on arvostelu PMMP:n (ainakin toistaiseksi) viimeiseksi jäävästä albumista, joka sisältää uusia versioita heidän vanhoista biiseistään. Ei voi sanoa "vanhoista hiteistään", koska millään tunnettuusperiaatteella näitä versioitavia biisejä ei ole valittu.

Tämän albumin suurin hankaluus on siihen sisään pääseminen - varsinkin jos olet kuunnellut PMMP:tä paljon. Olet tottunut siihen, miten biisit menevät ja siksi uudet versiot tuntuvat vääriltä, ja pääkopassa saattaa syntyä jopa vastareaktio. Tai niin minulle ainakin kävi ensimmäisen kuuntelun aikana.

Tällä levyllä PMMP on nimenomaan viisikko, johon Paulan ja Miran lisäksi kuuluvat Juho, Heikki ja Mikko. Sekä tietysti tuottaja Samuli Kosminen. PMMP:n kaikki biisit säveltänyt Jori Sjöroos on siis jätetty studiosta pois.

Etukäteen musiikkimediassa ja -ihmisten piirissä arvuuteltiin, onko tämä levy julkaistu ns. Gramex-syistä. Eli että PMMP:n päk-kataloogilla hyvin harvoilla biiseillä soittava bändi saisi radiosoitoista Gramex-tuloja näiden uusien biisien myötä. Se teoria on syytä haudata, sillä nämä biisit eivät tule saamaan hirveästi radiosoittoa, niin uskallan väittää.

Niin, kun on päässyt alkujärkytyksestä yli - eli siis siitä, että biisit eivät olekaan niitä vanhoja tuttuja vaan iiihan uusia versioita - pystyy levyä kuuntelemaan ihan uusin korvin. Samuli Kosminen on Sigur Ros -Jonsin kanssa käynyt käsittääkseni tekemässä jotain musaa, ja Matkalaulu-levyllä on kieltämättä samaa henkeä. Biisit ovat järjestään yli viiden minuutin mittaisia, jopa kuuden tai seitsemän. Tunnelma on suurimmassa osassa biiseistä vinksahtaneen rauhallinen - usein pahaenteinen.

Kun levyä kuuntelee VIELÄ lisää, löytää outoon maailmaan, jossa PMMP onkin kunnianhimoisten sovitusten alle upeita pop-melodioita kätkenyt indiebändi. Levyn ote ei ole tarkoituksellisen VAIKEA, vaan pikemminkin biiseissä kuulee bändin tekemisen riemu. Tuhat kertaa soitetuista biiseistä on kaivettu esiin erilainen kulma, tai vahvistettu alkuperäisen yksityiskohtia.

Kovemmat kädet ja Kiitos ovat suosikkibiisejäni PMMP:ltä. K-käsien uusintaversio on vielä entistäkin raskaampi, ja esittelee hienosti levyn soundimaailmaa, joka on vähän kuin joltain palkitulta kansanmusiikkilevyltä, mutta jonkun brooklyniläisindiebändin soittamana. Kiitos-biisiin on ympätty mukaan Asan takuuhäröinen rap. Biisin kaihoisa tunnelma on muuttunut... ehkä tilannetta tapahtumien jälkeen tarkkailevaksi?

Kesäkaverit on riisuttu naiivista popista. PMMP on riisuttu popista. Kyllä! Se on teesini tässä arviossa. Tältä kuulostaa PMMP ilman pop-ilmaisun terävyyttä. Bändi on tällä levyllä vapaa. En osaa sanoa muuta. Haluan vielä toistaa, että mielestäni tämä ei kuulosta tarkoituksella vaikeaksi tehdyltä. Sieltä biisien sisältä on vaan löytynyt jotain tuollaista. PMMP "rahastaa jäähallikeikoilla", mutta tätä levyä tuskin myydään mitän Vain elämää -lukemia.

Jäljelle jää vain ajatus siitä, millaisen levyn bändi olisi tehnyt kokonaan uusilla biiseillä. Tutun kappaleen päällä on helpompi versioida rohkeasti. Siksi tätä levyä on vaikea pistää PMMP-janalle, jos nyt ihan pakko olisi luoda paremmuusjärjestys. Minusta viime vuonna ilmestynyt Rakkaudesta-levy ei ollut kovinkaan hyvä, joten tähän on paljon hienompi lopettaa. Siihen ajatukseen, että tämä oli bändi!

Ihan mielenkiintoista nähdä miten fanit reagoivat tähän levyyn. Muutama radiojuontaja (jotka jäävät tässä nimettömiksi) hieman tuhahteli kun kuulivat tätä. Mutta leikitään että Mira ja Paula ovat Isä Jumala. He katsovat kun levyä ollaan ristiinnaulitsemassa. Sitten minä annan levylle ääneni ja sanon Miralle ja Paulalle: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. He varmaankin kuuntelivat vain kerran eivätkä päässeet mielissään irti alkuperäisistä biiseistä".

Kuluneen viikon aikana on keskusteltu paljon PMMP:n viimeisistä keikoista Helsingin Jäähallissa, ja viimeisestä kiertueesta muutenkin.

Keskustelun ansiokas aloittaja oli toimittaja-kirjailija Nalle Österman, jonka blogikirjoitus nostaa esiin sen epäkohdan, että PMMP:n tulevia keikkoja mainostetaan viimeisinä, vaikka bändi onkin ilmoittanut jäävänsä vain tauolle, "määräämättömän mittaiselle" sellaiselle. Nalle suomii levy-yhtiötä, keikkoja PMMP:n kanssa järjestävää Radio SuomiPOPpia sekä bändiä siitä, että nämä ottavat faneilta rahat pois, rikastuvat, ja palaavat ennemmin kuin myöhemmin takaisin keikkalavoille.

Nallen kirjoituksesta en sinänsä löydä mitään moitittavaa, eikä se ole tarkoituksenikaan. Nalle esittää lähdeviittauksin varustettuja tosiasioita, ja tekee sitten niistä päätelmänsä. Aihetta on käsitelty myös muun muassa Rumbassa ja tuoreimmassa Seiska-lehdessä. Ylen musiikkisivuilla Mervi Vuorela kirjoittaa siitä, onko PMMP musatoimittajien "pyhä lehmä", jota ei saa haukkua. Hän itse ei PMMP:stä pidä, eikä pidä Nallekaan.

Levy-yhtiö Sony Music tiedotti keväällä, ettei bändi anna haastatteluja, mutta antoi sitten kuitenkin pari valittua haastattelua. Tämä on tyly mediastrategia, mutta näytti toimivan. Tässäkin asiassa Nallella oli faktat tukenaan, ja hänen esittämänsä kritiikki oli perusteltua. Mutta haastattelujen antaminen tai antamattomuus ei sekään ole mielestäni pääpointti tässä asiassa.

Kuvasta selviää kirjoittajan sidonnaisuudet PMMP:hen. Olemme istuneet lähekkäin!

On mentävä syvemmälle. Keikkoihin, ja siihen mitä ihmiset keikoilta kaipaavat.

PMMP tunnetaan laajalti laadukkaana live-esiintyjänä. Heitä ei rakasteta suinkaan siksi, että he olisivat maailman teknisesti tasokkaimmat laulajat, tai että heidän bändinsä koostuisi maailman parhaista soittajista. Heitä rakastetaan siksi, että heidän keikoillaan on kyse muustakin kuin laulujen esittämisestä livenä. He luovat tunnelman, rakentavat intensiivisen draaman kaaren, vievät yleisön riehakkuudesta kyyneliin pienessä hetkessä. Heidän keikoillaan on tarina!

Kun ihminen lähtee keikalle, ei hän halua vain kuulla musiikkia. Hän haluaa ELÄMYKSEN! Siksi PMMP:n moittiminen siitä, että he ovat rakentaneet Viimeisestä Kiertueesta tarinan on vähän sama kuin että menisi katsomaan taikuria toistellen itselleen koko ajan, että "tämä on huijausta, ei taikuutta OIKEASTI ole olemassa".

Sitä taikuuttahan sinne nimenomaan mennään hakemaan! Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.

Emme me halua laskea paljonko bändi siitä keikasta tienaa, me haluamme jakaa sen hetken 7000 ihmisen kanssa. Haluamme kuulla yhteislaulua, pitää rakasta kädestä kiinni ja huokailla "oo siellä jossain mun". Siitä rockissa on kysymys, siitä viihdeteollisuudessa on kysymys - elämyksistä. Uskallan sanoa sitä teollisuudeksi, koska taloudellisten seikkojen huomioon ottaminen on realismia. Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää.

On tylyä moittia bändiä siitä, että he osaavat markkinoida tekemisiään! Suomalaisista aina muistetaan kertoa se, että osaamme kyllä tehdä laadukkaita tuotteita, mutta emme osaa markkinoida niitä. Rock-musiikissa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että bändit "lopettavat" ja tekevät sitten voitokkaan paluun. Pienoiskoossa tämä tapahtuu melkein joka keikalla, kun bändi lähtee takahuoneeseen, mutta sitten wow, yllättäen he palaavatkin lavalle kun yleisö ei lopeta taputtamista. Palaamisen ja lopettamisen narratiivi ei ole faktaa, vaan osa sitä eläytymisen fiktiota mikä parhaisiin keikkoihin kuuluu.

Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle. Sama pätee keikkoihin. Aina kaikessa ei ole taustalla ilkeää rahantekojuonta, varsinkin kun levyjen tai keikkojen tekeminen ei käsittääkseni nykyään ole mikään tie äkkirikastumiseen.

Disclaimer: Olen (muun muassa) musiikkitoimittaja. En ole Miran tai Paulan ystävä (vaikka se olisi varmasti ihan mukavaa). Olen kyllä haastatellut heitä monta kertaa (kuvituskuva tällaisesta tilaisuudesta). En kuitenkaan koe, että PMMP olisi minulle "pyhä lehmä". Olen kirjoittanut heidän levyistään myös kriittisiä arvioita (koska kirjoitan levyarvioita rehellisesti), enkä koe muutenkaan olevani levy-yhtiön tai bändin asialla näin kirjoittaessani.

Ai niin, ja vielä muistuttaisin, että voisitko osallistua anonyymiin lukijatutkimukseen, se olisi minulle tärkeää, kiitos!

Eilen julkaistiin PMMP:n uusi biisi Heliumpallo, jonka voi käydä kuuntelemassa Ilta-Sanomien nettisivuilla. Biisi on kuvitettu videolla, jota luonnehtisin taiteelliseksi.

PMMP:n edellinen levy Veden varaan ilmestyi 2009. Arvostelin sen Rumbaan. Kolme tähteä lätkäisin ja moitin sitä liian surulliseksi. Surullinenhan se onkin, mutta olen jälkikäteen harmitellut, että olisi pitänyt antaa sille neljäs tähti. Levyn surullisuus jotenkin murensi minut niiden kuuden-seitsemän kuuntelun aikana jotka ehdin suorittaa ennen arvion kirjoittamista. Mutta kun aikaa kului, tajusin mitä melankolisuudella oli tavoiteltu. Oli siellä silti toivoa, paljonkin. Hyviä biisejä ja yleistä neroutta PMMP:n levyillä on ollut aina, eikä sitä Veden varaaniltakaan (eikö oliskin hienoa jos se taivutettaisiin oikeasti noin?) puutu. Veden varaani, kaunis eläin Galapagossaarilta.

Tämä sivuhuomiona ja jälkikäteisviisasteluna. Kolme tähteä tarkoittaa hyvää levyä, yksi tähti tippui siitä aluksi murskaavalta tuntuneesta surullisuudesta.

Mutta Heliumpallo. Eka kuuntelu: "NJÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH, sehän on vaan PMMP:tä". Mutta sitten: Täyttymys, hienouden ymmärrys ja rakastuminen. AINA puhutaan siitä, että biisit ovat hyviä jos ne eivät aukea heti, itse asiassa se on yksi musiikkikirjoittamisen suurimmista kliseistä. Tämä johtunee siitä, että kun musiikista nauttimiseen yhdistetään oivalluksen tunne - josta aivot hyvin paljon pitävät - tulee kokemuksesta täydempi. Niin minulle joka tapauksessa kävi.

Muutamat ovat maininneet Värttinän tämän kappaleen yhteydessä. Itse en Värttistä kuule, johtuen ehkä siitä että yhdistän Värttinän sellaiseen "sinisiäpunasiaruusunkukkia"-kiekumiseen, mutta onhan tuo sovitusmaailma aika kaukana siitä pseudo-indierock-kitaroinnista mitä vaikka Läskiäidin (EHE EHE) tyttärillä kuultiin. Veden varaanilla sovitusmaailma oli jo lähempänä Heliumpalloa. Mutta olisko Jori Sjöroos vienyt homman vielä enemmän Leevi & the Leavingsin suuntaan? Tai ehkä Arcade Firen tai Of Montrealin soittamassa Leeviä.

Sanomattakin
selvää
että
odotan
kesäkuussa
ilmestyvää
levyä
valtavasti.

En taida tällä kertaa arvioida sitä mihinkään lehteen, vaan tänne blogiin. Että ehdin kuunnella sitä huolella.

Sitten tuo Suomen kuningatar. Pohjustetaanpa parilla disclaimerilla: TIEDÄN että Jenni Haukiosta kirjoitetaan siksi kun kansaa kiinnostaa nuori presidentin vaimo. TIEDÄN että kansaa kiinnostaa se samasta syystä kuin saippuasarjat tai "oikeiden" kuninkaallisten elämät: Koska heidän omansa on tylsää.

MUTTA SILTI koen värisyttäviä turhautumisen ja vitutuksen tunteita joka kerta kun joku linkkaa silmieni eteen jutun Haukion vaatteista tai IHAN MISTÄ TAHANSA. Presidentin virkaanastujaisissa tms. uutisoitiin mm. siitä, että hän VILKUTTI HIENOSTI.

Presidentin virka on seremoniallinen, joten siksi kai on hyvä, että hänen kylkeensä on lyöty tällainen seremoniallinen hahmo jonka vaatteista on turvallista kirjoittaa jos ei haulta kirjoittaa mistään oikeista asioista, mutta se tarkoittaa sitä, että minä varaan itselleni oikeuden kihistä ja turhautua niin kauan kuin Haukiosta kirjoitetaan idioottimaisia ja turhia lehti- ja nettijuttuja. 

"Kun kuningas Kaarle Kustaa, ensimmäistä valtiovierailuaan suorittava Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö, kuningatar Silvia ja rouva Jenni Haukio astuivat ulos vaunusta, pidätti moni henkeään."

I rest my case.