Kuluneen viikon aikana on keskusteltu paljon PMMP:n viimeisistä keikoista Helsingin Jäähallissa, ja viimeisestä kiertueesta muutenkin.

Keskustelun ansiokas aloittaja oli toimittaja-kirjailija Nalle Österman, jonka blogikirjoitus nostaa esiin sen epäkohdan, että PMMP:n tulevia keikkoja mainostetaan viimeisinä, vaikka bändi onkin ilmoittanut jäävänsä vain tauolle, "määräämättömän mittaiselle" sellaiselle. Nalle suomii levy-yhtiötä, keikkoja PMMP:n kanssa järjestävää Radio SuomiPOPpia sekä bändiä siitä, että nämä ottavat faneilta rahat pois, rikastuvat, ja palaavat ennemmin kuin myöhemmin takaisin keikkalavoille.

Nallen kirjoituksesta en sinänsä löydä mitään moitittavaa, eikä se ole tarkoituksenikaan. Nalle esittää lähdeviittauksin varustettuja tosiasioita, ja tekee sitten niistä päätelmänsä. Aihetta on käsitelty myös muun muassa Rumbassa ja tuoreimmassa Seiska-lehdessä. Ylen musiikkisivuilla Mervi Vuorela kirjoittaa siitä, onko PMMP musatoimittajien "pyhä lehmä", jota ei saa haukkua. Hän itse ei PMMP:stä pidä, eikä pidä Nallekaan.

Levy-yhtiö Sony Music tiedotti keväällä, ettei bändi anna haastatteluja, mutta antoi sitten kuitenkin pari valittua haastattelua. Tämä on tyly mediastrategia, mutta näytti toimivan. Tässäkin asiassa Nallella oli faktat tukenaan, ja hänen esittämänsä kritiikki oli perusteltua. Mutta haastattelujen antaminen tai antamattomuus ei sekään ole mielestäni pääpointti tässä asiassa.

Kuvasta selviää kirjoittajan sidonnaisuudet PMMP:hen. Olemme istuneet lähekkäin!

On mentävä syvemmälle. Keikkoihin, ja siihen mitä ihmiset keikoilta kaipaavat.

PMMP tunnetaan laajalti laadukkaana live-esiintyjänä. Heitä ei rakasteta suinkaan siksi, että he olisivat maailman teknisesti tasokkaimmat laulajat, tai että heidän bändinsä koostuisi maailman parhaista soittajista. Heitä rakastetaan siksi, että heidän keikoillaan on kyse muustakin kuin laulujen esittämisestä livenä. He luovat tunnelman, rakentavat intensiivisen draaman kaaren, vievät yleisön riehakkuudesta kyyneliin pienessä hetkessä. Heidän keikoillaan on tarina!

Kun ihminen lähtee keikalle, ei hän halua vain kuulla musiikkia. Hän haluaa ELÄMYKSEN! Siksi PMMP:n moittiminen siitä, että he ovat rakentaneet Viimeisestä Kiertueesta tarinan on vähän sama kuin että menisi katsomaan taikuria toistellen itselleen koko ajan, että "tämä on huijausta, ei taikuutta OIKEASTI ole olemassa".

Sitä taikuuttahan sinne nimenomaan mennään hakemaan! Me HALUAMME uskoa että juuri se keikka on viimeinen, juuri sillä keikalla dramaattisen finaalin päätteeksi Paula Vesala laulaa Matkalaulun, tirauttaa kyyneleen ja halaa Juho Vehmasta. Sitten Mira laittaa mikrofonin telineeseen ja kävelee pimeyteen. Esirippu. Katharsis.

Emme me halua laskea paljonko bändi siitä keikasta tienaa, me haluamme jakaa sen hetken 7000 ihmisen kanssa. Haluamme kuulla yhteislaulua, pitää rakasta kädestä kiinni ja huokailla "oo siellä jossain mun". Siitä rockissa on kysymys, siitä viihdeteollisuudessa on kysymys - elämyksistä. Uskallan sanoa sitä teollisuudeksi, koska taloudellisten seikkojen huomioon ottaminen on realismia. Fantasiaa harjoitetaan siellä lavalla, ja yleisön mielissä sen parituntisen ajan minkä keikka kestää.

On tylyä moittia bändiä siitä, että he osaavat markkinoida tekemisiään! Suomalaisista aina muistetaan kertoa se, että osaamme kyllä tehdä laadukkaita tuotteita, mutta emme osaa markkinoida niitä. Rock-musiikissa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että bändit "lopettavat" ja tekevät sitten voitokkaan paluun. Pienoiskoossa tämä tapahtuu melkein joka keikalla, kun bändi lähtee takahuoneeseen, mutta sitten wow, yllättäen he palaavatkin lavalle kun yleisö ei lopeta taputtamista. Palaamisen ja lopettamisen narratiivi ei ole faktaa, vaan osa sitä eläytymisen fiktiota mikä parhaisiin keikkoihin kuuluu.

Musiikki on parhaimmillaan silloin, kun se vie meidät jonnekin muualle. Sama pätee keikkoihin. Aina kaikessa ei ole taustalla ilkeää rahantekojuonta, varsinkin kun levyjen tai keikkojen tekeminen ei käsittääkseni nykyään ole mikään tie äkkirikastumiseen.

Disclaimer: Olen (muun muassa) musiikkitoimittaja. En ole Miran tai Paulan ystävä (vaikka se olisi varmasti ihan mukavaa). Olen kyllä haastatellut heitä monta kertaa (kuvituskuva tällaisesta tilaisuudesta). En kuitenkaan koe, että PMMP olisi minulle "pyhä lehmä". Olen kirjoittanut heidän levyistään myös kriittisiä arvioita (koska kirjoitan levyarvioita rehellisesti), enkä koe muutenkaan olevani levy-yhtiön tai bändin asialla näin kirjoittaessani.

Ai niin, ja vielä muistuttaisin, että voisitko osallistua anonyymiin lukijatutkimukseen, se olisi minulle tärkeää, kiitos!