Tämä on aavistuksen irrallinen ajatus, joka tuli mieleeni katsellessani tätä mainiota dokumenttia (Huone 237) Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta.

Ajatus sisältää myös hieman oletuksia ja yleistyksiä, mutta hei, tämä ei ole pro gradu, vaan blogikirjoitus.

Kun ihminen lausuu tuon otsikon lauseen, homma voi lähteä kahteen suuntaan.

Olen monesti kuullut, kun joku on sanonut itseään tyhmentävästi ja elokuvan huonouteen viitaten, ettei ymmärtänyt elokuvaa. Se ikään kuin siirretään johonkin halveksuttavaan "taide"-lokeroon, jossa kiusataan ihmisiä apurahalla maksetulla paskalla.

Nyt nostan itseni jalustalle. Minusta se, etten ymmärrä elokuvaa heti, on kiehtova tunne. Kuten usein käy Stanley Kubrickin elokuvien jälkeen.

Kaikki elokuvat joita ei heti ymmärrä eivät tietysti ole hyviä, mutta eikö elokuvaa katsoessa tärkeintä ole se, mitä tapahtuu lopputekstien jälkeen. Sille parhaimmillaan päihtyneelle tilalle on varmaan joku nimikin, mutta seuraava euforia syntyy, kun elokuvan merkitys alkaa hahmottua aivoissa.

Tää nyt on tällänen.

Mutta antakaa elokuvien (ja kirjojen, tai minkä tahansa kulttuurituotteen) viedä teidät jonnekin. Älkää pelätkö hämmennystä, sillä se on osa nautintoa.