Tällainen tuli. Luin melkein heti, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa. Nyt korjaan tämän puutteen.

Kone-Suomi ei ole jatkoa Koneen Ruhtinaalle, eikä myöskään liity jokin aika sitten menehtyneeseen Niklas Herliniin (levätköön rauhassa, ymmärtääkseni hieno mies oli), tai Herlinin sukuun muutenkaan.

Tämän täysin tarpeettoman tarkennuksen kautta pääsemme kiinni kirjan aiheeseen, joka on konemusiikin historia Suomessa.

Kirja ei ole kuitenkaan perinteinen musahistoriikki, joka kronologisesti etenee haastattelujen kautta aamuhämäristä nykytilanteeseen, ja joko onnistuu tai ei onnistu kertomaan aiheestaan jotain olennaista. Kone-Suomi on kyllä kronologinen, mutta se on Kalle Kinnusen toimittama (häneltä taitaa olla myös eniten tekstejä mukana) kokoelma kirjoituksia suomalaisesta konemusiikista, ei mikään yhtenäisyyteen tai yhteen ääneen pyrkivä historiikki.

Tyylivalinta sopii minusta mainiosti aiheeseen, sillä konemusiikki on leimallisesti määritelmiä pakenevaa ja mieluusti kaiken määrittelyn ulkopuolelle pakenevaa kulttuuria. Skeneä maalaillaan eri näkökulmista, veteraaneja kunnioittaen ja popularisoinnin aallonharjalla ratsastaville naureskellen. Myös tekstien tyyli vaihtelee enemmän kirjan osaksi solahtavasta katsauksesta Imagen pääjuttuja muistuttaviin reportaaseihin. Mutta kuten todettua, tämä osoittautuu konemusiikin tapauksessa erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi.

Teemoja etsiessä huomaa, että hyvin suuri osa konemusiikin historiasta Suomessa (tai ainakin tästä kirjasta) liittyy tapahtumiin. Klubeihin, festivaaleihin, irrallisiin DJ-keikkoihin. Niiden kautta syntyy konemusiikkikulttuurille tyypillistä yhtenäisyyttä ja toisaalta anonyymiyttä. DJ:t ovat kyllä arvostettuja tähtiä, mutta pääosassa on kunkin tapahtuman vuoksi paikalle tulleet ihmiset ja musiikki, mutta ei yksittäisinä biiseinä, vaan genreinä, tyyleinä ja nousujen ja suvantokohtien rytmittäjänä.

Itse en ole koskaan ollut sisällä konemusiikkiskenessä. Ainoat laittomat reivini kävin joskus 1990-luvun alussa kun tulimme Helsinkiin kadunvaltaustapahtumaan ystävien kanssa, ja lähdimme koko yöksi herttoniemeläiseen squash-halliin jatkobileisiin. Kofeiinitablettien ja energiajuomien voimalla ihmeteltiin meininkiä ja paikalla käyneitä julkkiksia.

Näytin varmasti maalaiselta. Mutta ei se mitään. Näyttäisin varmasti vieläkin, jos menisin Kaapelitehtaalle johonkin Unity of the Nations Sunsrise Sunset -bileisiin.

Pakko mainita erikseen artikkeli metsätrance-skenestä. Äärimmäisen sympaattinen ja mielenkiintoinen skene, ja hyin valaiseva katsaus aiheeseen. Sinänsä ko. kulttuuri eroaa kirjan tapahtumiin keskittyvästä luonteesta, sillä siinä myös musiikki näytteli melko isoa roolia, vaikka toisaalta koko skenen nimi tulee tapahtumien pitopaikasta eli metsästä.

Perttu Häkkisen Jaakko Parkkari -artikkeli taas oli perttuhäkkismäisyydessään viehättävä, eikä kyseistä artikkelia varmaan kukaan muu pystyisi kirjoittamaankaan, totta kai söpön gonzosti itseään mukaan tuoden. Viihdyin, ja muutenkin tärkeä tarina kerrottavaksi.

Parkkariin liittyen täytyy mainita, että Kupittaan Puiston Koneisto olivat upeita tapahtumia. Eikö niitä ollut kaksi? Olen jopa "esiintynyt" siellä, ystäväni Kimmon improvisaatiokokoonpanossa jossain hallissa. Olin unohtanut kyseisen episodin, mutta tämä kirja palautti sen mieleeni. Koska tämä on blogi, voin myös häpeilemättä nostaa nämä henkilökohtaiset muistoni kirjan arvion yhteyteen.

Voin suositella tätä kirjaa. Se on kulttuurihistoriallisesti tärkeä, eikä siitä nauttiakseen ole tarvinnut käydä Soodassa tai Kermassa.

On vielä erikseen mainittava, että Kindle-ihmiselle oli pitkästä aikaa hienoa lukea paperinen kirja, joka tosiaan käytti formaatin mahdollisuuksia hyödykseen. Taitto on kauttaaltaan todella tyylikästä, ja kirja esineenä näyttää täsmälleen aiheeltaan.

Koska haluan pistää hyvän kiertämään, järjestän KILPAILUN. Kommentoi alle, kenet kaksi julkkista näin Herttoniemen squash-hallin reiveissä 1990-luvun lopussa. Kaikkien vastanneiden kesken arvon sunnuntaina 26.11. Kone-Suomi kirjan, ja lähetän sen voittajalle.