Tämän kirjoituksen aiheena on Jim Carreysta ja Andy Kaufmanista kertova dokumentti Jim & Andy, jonka koko nimi on Jim & Andy: The Great Beyond - Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Dokumentin on ohjannut Chris Smith.
Ensin kuitenkin tärkein: Edellisessä kirjoituksessani järjestin kilpailun, jonka voittaja saa Kone-Suomi-kirjan. Vaikka kirjoituksen on lukenut muutama sata ihmistä, osallistujia tuli vaivaiset kolme. Näistä arvoin voittajaksi Marjon, jolle lähetin viestin palkinnon saamiseksi perille.
Oikeita vastauksia kysymykseen ei tullut yhtään. Oikea vastaus on Henry Saari ja Bello Romano. Näin.
Mutta asiaan: Lyhyesti sanottuna ja pintapuolisesti Jim & Andy -dokumentti kertoo Man on the Moon -elokuvan tekemisestä, ja siitä miten Jim Carrey oli rooleissaan Andy Kaufmanina ja Tony Cliftonina niin tiiviisti, että mm. elokuvan ohjaaja Milos Forman oli hermoromahduksen partaalla.
Koska kyseessä on Jim Carrey, jonka elämä on jo pidempään ollut kokonaistaideteos, eikä niinkään ura tai "yksityishenkilö vs. julkisuuden henkilö" -paketti, välillä epäilin dokumentissa kaikkea. Ensin sitä, onko leffan tehnyt Universal tosiaan pidättänyt behind the scenes -matskun 20 vuodeksi, ettei Carrey näyttäisi mulkulta (joka tietenkin haittaisi leffan suosiota), ja myöhemmin sitä, tekikö Carrey kuitenkin enemmän fiktioelokuvaa itsestään, kuin Chris Smith haastatteludokumenttia.
Tämä ei ole kuitenkaan elokuvan hedelmällisin, eikä todellakaan järkevin pohdinta. Olisi hirvittävän yksitasoista mitata tämän elokuvan teho sillä, onko joku sen pääelementeistä "epäaitoa". Kuvattu materiaali on varmasti Man on the Moonin kuvauksista, mutta sillä ei ole väliä pidättikö tuotantoyhtiö materiaalin tosiaan 20 vuodeksi.
Eikä silläkään ole väliä kokeeko Jim Carrey tosiaan elokuvan lopussa valaistumisen, vai käsikirjoitettiinko hänen valaistumisensa. Teksti, jota hän suoltaa on joka tapauksessa vahvaa. Jo Man on the Moonin ilmestymisen aikaan Kaufmanin ja Carreyn hahmojen samankaltaisuus hätkähdytti, mutta taidemaalarinakin viime aikoina kunnostautunut Carrey löytää itsestään vielä uuden, syvemmän yhteyden Kaufmaniin.
Nyt en tiedä mitä on suomeksi "revelatory", mutta revelatoorisessa loppukohtauksessa Carrey peilaa itseään Kaufmaniin nimenomaan sitä kautta, että he molemmat ovat haastaneet ELÄMÄN PELIN (kyllä, Carrey sanoo jotenkin noin, en tunne sitä reality-tv-meemiä kunnolla mutta yhtäläisyys hymyilyttää), päättäneet puskea mukavuudenhaluista viihdettä epämukavalle alueelle. Sitten Carrey (mukamas tai oikeasti) vaan päättää, ettei halua sanoa aiheesta enää mitään ja ottaa mikrofonin pois. Alun perin kommentaarinen ääni- ja kuvaraita muuttuukin elokuvan rajojen ulkopuolelle sukeltavaksi, ja päätarinana liikkunut Man on the Moon -materiaali vain kuvitukseksi. Hienosti rakennettu kokonaisuus.
Voisin tietysti katsoa sen lopun uudestaan, ja saisitte sanatarkkoja lainauksia, mutta katsokaa itse. Olkoon Carrey tosissaan tai ei, hänen tarkat havaintonsa omasta persoonastaan jättävät hämmentyneen ja syvällisen fiiliksen, sekä herättävät paljon ajatuksia. Eikä filosofiaa ole typistetty tasolle "julkkiksen elämä on niin erilaista", vaikka Truman Show'n ja Carreyn elämän välisiä yhtäläisyyksiä kerrataan myös.
Itse rakastan taiteessa ja populaarikulttuurissa kaikkea arkista surrealismia. Ettei oikein tiedä missä on, eikä tiedä millaisia konventioita sen kokemiseen voisi soveltaa. Tämä pätee ehkä omalla kohdallani eniten kirjoihin ja audivisuaalisiin tuotteisiin (leffat, tv-sarjat), mutta kyllä musiikissakin yllättävällä elementillä on paikkansa.
Joka tapauksessa tämä elokuva liikkui jatkuvasti sillä maagisella rajalla, että se saattoi keskittyä asioihin joista se kertoo, ja silti viedä katsoja todellisuuteen joka on paljon jännittävämpi kuin joku tarkasti kuvailtu fantasiatodellisuus á la vaikka Game of Thrones.
Enpä "spoilaa" enempää. Sanoisin, että tämä ei jätä kylmäksi, joten katsokaa.
