Olen lukenut tätä ennen Joseph Conradilta kaksi kirjaa: The Heart of Darknessin ja Nostromon. Molemmista pidän, ensin mainitusta erittäin paljon. Jopa niin, että se kuuluu viiden lempikirjani joukkoon useimpina päivinä.

The Secret Agent ei nouse viiden lempikirjani joukkoon varmasti minään päivänä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kirja olisi hyvä. Se on, mutta sen aihe (päällisin puolin terrorismi) ei ole niin mielenkiintoinen kuin Heart of Darknessin (pahuus).

Silti nämä on helppo erottaa saman kirjailijan tekeleiksi, sillä Conradilla on erittäin tarkkanäköinen tapa tutkia ihmisyyttä. Hänellä on tapana tökkiä ihmisiä niin kauan, että heidän alhaisimmat piirteensä tulevat esiin. Secret Agentin tapauksessa tosin suurin osa ihmisistä on kusipäitä jo lähtökohtaisesti.

Itse nautin tällaisesta esillepanosta.

Lyhyesti tarinasta: Adolf Verloc on salainen agentti 1880-luvun Lontoossa. Hän saa käskynsä "vieraan vallan" (mitä ilmeisimmin Venäjä) lähetystöstä, joka myös maksaa hänen palveluksistaan. Peitetoimena hän pyörittää epämääräistä tavaraa myyvää kauppaa vaimonsa ja tämän autistisen veljen kanssa (en ole tosin varma tunnettiinko autismia diagnoosina 1990-luvun alussa jolloin tämä on kirjoitettu, enkä jaksa googlata, mutta autistilta hän vaikuttaa).

Mr. Verloc on todella halpamainen ja teennäinen henkilö. Hän toimii myös vasemmistoanarkistisessa ryhmittymässä, jonka toiminta koostuu lähinnä poliittisista väittelyistä ja anarkististen pamflettien julkaisusta nimellä Future of the Proletariat.

Lopulta hän on kuitenkin itsekäs opportunisti, joka kauhistuu kun lähetystön uusi attašea pyytää häneltä tositoimia, eikä vain tietoja englantilaisista viranomaisista tai anarkistisen propagandan levitystä.

Conradilla on selvästi antipatioita anarkistiseen aatteeseen, sen verran kireästi hän kommentoi Verlocin ja tämän ystävien toimintaa. Kuvailusta tulee mieleen ravintola Rytmin pöydässä ohikuullut keskustelut.

Paljastamatta liikaa juonesta Conrad lie halunnut kertoa terrorismista pelkuruutena, tai sen motiiveista paljon inhimillisempinä kuin aatteiden agitaattorit haluaisivat ne maalata. Ei Verloc tunnu välittävän anarkismista aatteena niin kauan kuin hän saa elellä suht helppoa elämää kauppansa tiskin takana lähetystön rahoilla.

And there would be also some scandalised concern for his art too, since a man must identify himself with something more tangible than his own personality, and establish his pride somewhere, either in his social position, or in the quality of the work he is obliged to do, or simply in the superiority of the idleness he may be fortunate enough to enjoy.

Toisaalta heidän tuttunsa, The Professor, on ostanut turvaa lähinnä itselleen vartalonsa ympärille kiedoituilla pommeilla, jonka laukaisinta hän pitää koko ajan kättensä ulottuvilla. Kukaan ei voi koskea häneen, koska poliisit eivät halua uhrata miehiä, mutta tämä vapaus ulottuu vain häneen, eikä hän muusta ole kiinnostunutkaan.

Lopulta vapain ja ehkä tietyssä mielessä anarkistisin kaikista on Verlocin vaimo Winnie, joka pyyteettömästi pitää huolta autistisesta veljestään Steviestä sekä poliittisia pamflettejaan rustaavasta miehestään.

Teos oli melko hidaslukuinen johtuen Conradin vuosisadan alun konstikkaasta kielestä, mutta parhaimmillaan hänen ilmaisunsa on hengästyttävän rikasta. Jälleen kerran asioita joista nautin kirjallisuudessa: Lauseet ja kappaleet jotka mielellään lukee muutamaan kertaan ymmärtääkseen ne, kun tietää, ettei monimutkaisuus ole itse tarkoitus, vaan välttämättömyys ilmaistaessa isoja ajatuksia.

For obviously one does not revolt against the advantages and opportunities of that state, but against the price which must be paid for the same in the coin of accepted morality, self-restraint, and toil.

Hienoa Conradin työssä on myös huumori. Hän rakentaa tilanteet kuivan asiallisesti, mutta ihmiset turhamaisuudessaan tai tyhmyydessään toimivat niin idioottimaisesti, ettei lukija voi kuin huvittua. Tällaisen tilanteen rakentaminen ei ole kirjallisuudessa helppoa, koska hauskaa tilannetta kuivan asiallisesti rakentaessa sortuu helposti osoitteluun, mutta Conrad onnistuu toistuvasti luomaan hetkiä, joiden hauskuus liittyy nimenomaan siihen, mitä kirjailija haluaa hahmoistaan kertoa – ei siis mukana vain huumorin itsensä takia.