Olipas viihdyttävä kirja tämä. Vaikka samalla syvällinen.
Yleensä en etukäteen tutki mitä lukulistalla olevista kirjoista sanotaan, mutta näitä blogimerkintöjä varten edes ohuesti koitan lukea mistä kirjailijassa on kyse jos hän ei ole minulle ennalta tuttu. Lukiessani Lessiä mietin, että tässä on pakko olla omaelämäkerrallisuutta, tai sitten Greerin katse on hävyttömän tarkka. Wikipedian perusteella olin oikeassa, sillä Andrew Sean Greer on keski-ikäistyvä homokirjailija, kuten Less-kirjan päähenkilö Arthur Lesskin. "Homokirjailijuus" kuulostaa arveluttavalta, mutta jos luette kirjan niin ymmärrätte mitä tarkoitan - kirjan päähenkilö Less saa nimittäin kuulla, että he ovat "väärällä tavalla homoja", mistä syystä gay-yhteisö ei ole palkinnut Lessiä tai ostanut hänen kirjojaan.
"How can so many things become a bore by middle age—philosophy, radicalism, and other fast foods—but heartbreak keeps its sting?"
Olen aiemminkin pohdiskellut, miksi kirjailijat kirjoittavat niin usein kirjoittamisesta. Tai kirjailijasta joka ei meinaa saada romaania tehtyä (älkää pyytäkö luettelemaan esimerkkejä mutta onhan niitä), mutta ehkä se on helppo analogia ihmiselämän suurten kysymysten kanssa painiskeluun. Tai ehkä se on vain inspiroiva aihe, koska romaanin kirjoittaminen on niin valtava urakka.
"So many people will do. But once you’ve actually been in love, you can’t live with “will do”; it’s worse than living with yourself."
Kirjailija Arthur Less täyttää pian 50, ja se ahdistaa häntä. Kolmas romaani ei sekään tunnu valmistuvan. Hän on tehnyt siitä liian vakavan. Samoin Andrew Sean Greer on kertonut, että yritti aluksi tehdä Lessistä vakavan romaanin - kuten hänen edelliset romaaninsa ovat olleet. Sitten hän oli ymmärtänyt, että ikääntyvästä homokirjailijasta ei voi tehdä kuin humoristisen ja satiirisen romaanin. Ja yllättäen lopputulos tavoittaakin niin sanottuja vakavia teemoja paljon paremmin kuin hänen aiemmat työnsä.
Edellisessä kappaleessa omat havaintoni menevät ristikkäin sen muutaman lauseen kanssa mitä Lessistä Wikipediasta löysin. Fakta ja fiktio sekoittuvat siinä määrin, että tiedotteessaan Pulitzer-palkinnosta Associated Press kutsui Greerin kirjaa Fearlessiksi, joka on siis romaanin päähenkilö Arthur Lessin kirja. Chapeau!
En oikein osaa käyttää tuota janneflinkkiläiäänistä huudahdusta, mutta kokeillaan nyt tuossa.
Edellinen lukemani Pulitzer voittaja oli Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings, josta en oikein saanut kiinni, mutta Lessin leppoisan nuhjuisesta elämäntarinasta löysin paljonkin kipeää osuvuutta. Sanfranciscolaisten kirjallisuus- ja homopiirien nyanssit eivät ole itselläni hallussa, mutta miellyttävällä tavalla Greer malttaa olla selittämättä eri motiiveja liikaa. Lopulta kyse on kuitenkin vain rakkaudesta ja kuolemanpelosta, ja näitä asioita ihmiset ovat murehtineet jo kauan ennen kuin on ollut San Franciscoa, runokirjoja tai Pulitzeri-palkintoa.
“Fuck that. I’m fine. I lost my fine motor skills, not my goddamn mind. Look at what they have me doing.” In very slow motion, he manages to lift his hand. In it, a bright-green ball of putty. “I have to squeeze it all day. I told you this was the afterlife. Poets have to squeeze bits of clay for eternity."
Aluksi tuntui, että Greer käsittelee Lessiä liian ankarasti, piiskaa häntä niin kuin vaikka The Nixissä päähenkilöä piiskataan, mutta kirja onnistuu nimenomaan siinä, että Greer löytää armon omaelämäkerrallista hahmoaan kohtaan, eli itseään kohtaan, ja se on yksi kauneimpia osoituksia ihmisen kypsymisestä. En ole itse sitä omakohtaisesti vielä kokenut, mutta sen seuraaminen muissa on yhtä lailla kaunista.
Uskallan siis suositella tätä kirjaa.