Lukuvinkki: James Joyce - Ulysses (suom. Odysseus)

Olin pitkään haaveillut tämän romaanin lukemisesta, mutten ollut uskaltanut aloittaa, kun sen vaikeus on tiedossa. Tässäkin blogissa olen monesti hehkuttanut miten nautin muiden "vaikeiksi" leimaamista romaaneista – ainakin jos niiden sisältä löytyy lopulta jotain – mutta Ulysseksen epäsanat, vaihtuvat kerrontatekniikat ja massiivinen mitta tuntuivat etukäteen liian hurjilta ylittää. 

Ja sitä ne melkein olivatkin, täytyy myöntää. Luultavasti tämä kirjoitus tulee käsittelemään omaa matkaani vähintään yhtä paljon kuin Ulysseksen sisältöä, mutta toisaalta jälkimmäisestä on kirjoitettu tuhansia ellei kymmeniä tuhansia esseitä, ensin mainitusta vain tämä yksi. 

Olen onnellinen Parnasso-lehden tilaaja, ja kesäkuun (muistaakseni) numerossa ollut Tommi Melenderin kirjoitus kahdesta satavuotiaasta modernismin klassikosta katkaisi kamelin selän eli ylitti lukukynnykseni Ulysseksen kohdalla. T.S. Eliotin Waste Land on se toinen satavuotias, ja sitä olin tavannut innokkaasti useaan otteeseen sitä kovinkaan selkeästi tajuamatta. Mutta joku siinä tekstissä vetää puoleensa (Sivuhuomiona tajusin pari viikkoa sitten kirjaa etsiessäni että jätin sen ehkä lentokoneeseen taannoisella Lontoon-matkalla. Se tilanne pitää korjata kun sopiva kappale osuu kohdalle), joku jonka vasta Ulysseksen myötä tajusin runon tiedostamattomaksi viehätykseksi, tajunnanvirtatekniikan mahdollistamaksi viehätykseksi. Ja kuten Ulysseksenkin kohdalla, Waste Land perustuu vanhaan lähdeteokseen jota en tunne enkä välitäkään tuntea, nautin teokset itsenään vaikkeivät tekijät niitä itsenäisiksi olisi tarkoittaneetkaan ja myytteihin ja arkkityyppeihin nojaaminen on tietysti muutenkin kirjallisen modernismin ydintä. Joka tapauksessa Melenderin oivasti kontekstia ja lisätietoa antava essee auttoi myös ymmärtämään näiden tekstien suhteen kirjalliseen modernismiin. Olin toki tutustunut tyylisuuntaan aiemminkin, olettehan tästäkin blogista saaneet lukea hehkutuksia Joseph Conradin, William Faulknerin tai F. Scott Fitzgeraldin töistä. 

Vasta Ulysseksen totaalisuus auttoi ymmärtämään mitä kaikkea modernismilla voidaan tarkoittaa. Ja miten Eliotin ansiokas Waste Land on vain pieni osa palettia ystävänsä Joycen romaaniin verrattuna. Ei siis ihme että (Penguin Modern Classics -painoksesta löytyneen mainion esipuheen mukaan jonka luin toki vasta viimeiseksi) Ulyssestä on kutsuttu "kaikkien aikojen viimeiseksi romaaniksi" – tai jotain sinne päin – koska se kerta kaikkiaan käyttää ja näyttää kaiken mitä romaanilla taidemuotona on tarjota. Eikä liene kovin epärealistista sanoa että kirjallisuudessa on keksitty tämän jälkeen aika vähän mitään uutta.


"History, Stephen said, is a nightmare from which I am trying to awake."


Harkitsin ensin jomman kumman suomennoksen lukemista, mutta päädyin lopulta alkuperäisteokseen. En halunnut joutua miettimään mitä epäsanat olivat alun perin olleet, ja toisaalta halusin päästä kokemaan Joycen omien sanojen rytmin ja fiiliksen. Ostin kirjan myös paperisena, mutta pääosan luku-urakasta suoritin Kindlellä, ja hyvä niin, sillä sanakirjatoiminto tuli todella tarpeeseen. Myös muistiinpanotoiminto osoitti jälleen tarpeellisuutensa, sen verran monta (93) herkullista pätkää sain talteen. 


"Bloom: (Her hands and features working) It was Gerald converted me to be a true corsetlover when I was female impersonator in the High School play Vice versa. It was dear Gerald. He got that kink, fascinated by sister’s stays. Now dearest Gerald uses pinky greasepaint and gilds his eyelids. Cult of the beautiful."

 

Ulysses tosiaan perustuu Homeroksen Odysseiaan, jopa niin tarkasti että 1960-luvulla julkaistiin tutkielma jossa jokaisen luvun erityispiirteet siirrettiin suoraan Odysseian tapahtumiin. Minulle olisi riittänyt, että Joyce olisi käyttänyt Odysseian ideaa ja runkoa, mutta hän tosiaan otti teemallisesti jokaiselle luvulle vastaavan tunnetilan alkuperäisteoksesta, ja muunteli vielä tyyliäkin alkuperäiselle uskolliseksi. Itse ajattelen, että koska Ulysseksessä on monin paikoin muutenkin kyse tajunnanvirrasta ja poisoppimisesta ei noin tarkalla nyhräämisellä ole lukukokemuksen kannalta väliä. Eli ei, en tutustunut Homerokseen ennen tai jälkeen Ulysseksen lukemisen. 


Matka Ulysseksen kanssa Dublinin kaduilla kesäkuun 16. päivänä 1904 alkaa innokkain mielin. Kirjan alkupuoli on taitavaa, humoristista ja lennokasta kieltä. Tutustumme päähenkilöihin. Ensin kirjailija ja äidinkielenopettaja Stephen Dedalus (ilmeisesti Joycen alter ego), sitten varsinainen päähenkilö Leopold Bloom ja hänen vaimonsa Molly (jonka uskottomuus on kirjan tapahtumat käynnistävä teema). Vaikka alkupuolellakin tyylit vaihtuvat, pysytään kuitenkin melko ymmärrettävissä näkökulmissa pitkälti yli puolenvälin. Sitten päästäänkin näytelmätekstiä ja sisäisiä monologeja vilisevään loppuosaan ja matkanteko hieman hidastuu – joskin niin käy myös Leopoldille ja Stephenille kun baari-ilta tekee askeleista epävarmempia. Lopussa kuitenkin pääsemme kaikki himmailemaan kun viimeiset sata sivua kuunnellaan vihdoin ääneen päässeen Molly Bloomin ajatusten virtaa.


"— Are you a strict t.t.? says Joe. — Not taking anything between drinks, says I."

 

Tiesin jo aloittaessani tätä blogikirjoitusta että tulen kokemaan riittämättömyyttä tästä romaanista kirjoittaessani. Tai oikeastaan: En kerta kaikkiaan jaksa nähdä sitä vaivaa joka Ulysseksesta kirjoittamiseen pitäisi nähdä. Mutta kokeilen nyt vielä roiskia muutamia irtohuomioita joita romaani jätti.


Alone, what did Bloom feel? The cold of interstellar space, thousands of degrees below freezing point or the absolute zero of Fahrenheit, Centigrade or Reaumur: the incipient intimations of proximate dawn.


Ensinnäkin se oli hauskempi kuin odotin. Monet suuret romaanit ovat hauskoja. Laadukas ja haastava ei ole sama asia kuin vakava. Vakavasti otettava, kyllä, mutta huumoriakin voi joukossa olla. Stephenillä on monimutkainen ja kunnianhimoinen Shakespeare-teoria jota hän kirjan alkupuolella esittelee oppineille, ja tällä aasinsillalla hyvä muistuttaa että Shakespeare oli aina myös hauska. Kirja on hauska paitsi hahmojen replikoinnin, myös paikoin täysin älyvapaiden sanaleikkien takia ("Has anybody here seen Kelly? Kay ee double ell wy. Dead March from Saul. He’s as bad as old Antonio. He left me on my ownio").


"Hold to the now, the here, through which all future plunges to the past."

 

En ollenkaan ihmettele että Ulysses oli aluksi kielletty vähän siellä sun täällä. Se vilisee ihmisen eritteitä, se ei ujostele pieruja, se näyttää Leopoldin masturboimassa jalkojaan esittelevälle naiselle ja muuta vastaavaa joka 1922 ilmestyneelle kirjalle oli ennenkuulumatonta. Se on myös anti-brittiläinen, mutta toisaalta tekee myös pilkkaa Irlannin myyttisistä sankareista ja mieheydestä yleensäkin. Itse asiassa kirja vihjaa useamman kerran, että Leopold on biseksuaali, ja karskit mieshahmot kiinnittävät huomiota hänen naisellisuuteensa pitkin kirjaa. Leopold Bloomista on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkielmia, mutta voinemme todeta että laulajavaimonsa monisuhteisuutta voivotteleva hahmo on melkoinen "aisankannattaja". 


"— Paris, past and present, he said. You look like communards. — Like fellows who had blown up the Bastile, J. J. O’Molloy said in quiet mockery. Or was it you shot the lord lieutenant of Finland between you? You look as though you had done the deed. General Bobrikoff."

 

Sitten ne itsekeksityt sanat (contransmagnificandjewbangtantiality) ja muu onomatopoetia. Ulysses ei varsinaisesti missään kohtaa ole kovin kevyttä kyytiä, mutta pitkät vapaa-assosiatiiviset pätkät olivat kieltämättä hitaimpia kohtia lukea. Toisaalta, onko helppo luettavuus kirjallisuuden tavoiteltavin määre? Ei varmasti ainakaan juoni tai tarinan imevyys, mutta edes ymmärrettävyys? No, kuten kerrottua, Ulysses on koodattavissa auki suht tarkasti Homeroksen tekstiä vasten. Vaan on siinä silti riittävästi eli paljon selittämätöntäkin. Pitää uskaltaa hypätä mukaan, välttää yliajattelua ja nauttia kyydistä. Välillä sihisee, raksuu ja kohisee, ja itse asiassa monet ääntelyistä olivat hyvin oivaltavia. Jos kerran kirjoittaa kaikkien aikojen viimeisen romaanin, on kaikenlaista ilmaisua kokeiltava, oli se sitten pitkiä nimilistoja, lörähdyksiä ja törähdyksiä tai vapaa-assosioitua puolirunoutta.



Pitänee jaksaa lukea tästä suomennos vielä joskus, ja katsoa ymmärränkö toisella kierroksella paljon lisää. Varmasti ymmärrän, sillä tällaisena romaani tuntuu skaalaltaan lähes järjettömältä työnäytteeltä yhden kirjoittajan kyvyistä. Olen erittäin onnellinen että taivalsin romaanin läpi, vaikka varsinkin jälkipuoliskolla meinasikin välillä usko loppua. Nyt voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla viettää Bloomsdayta ensi kesäkuun 16. päivänä.



This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...