Kummastelen aina musadiggari-keskustelun "guilty pleasures" -kulmaa. Eikö se ole vähän noloa, että on asettanut itsensä johonkin viiteryhmään, ja jos sattuu pitämään jostain rajusti sen ulkopuolelle asettuvasta bändistä, pitäisi se verhota jonkun muka-salaisen ja -hävettävän diggailun suojiin.

Guilty pleasures -diggailulla voi myös ostaa tietynlaista uskottavuutta. Joskus tapaa "GP-diggailua", johon keskustelukumppanin kuuluu vastata, ettei pitämisessä ole mitään väärää. Yleensä tällainen GP:ily keskittyy johonkin valveutuneeseen tavaraan. Esimerkiksi: "Salainen paheeni ovat Genesiksen 1980-luvun levyt". Uuu, onpa villiä.

No joo, pointtina siis se, että minkä takia pitää hävetä musiikkia josta pitää? Jos Basshunter kuulostaa hyvältä, niin sitten pidät Basshunterista, ei sitä kannata salaa kuunnella.

Minä pidän Kaija Koon musiikista - paljon. Musiikissa itselleni tärkeimpiä kriteereitä on, että tunne välittyy. Tämä kriteeri täyttyy Kaijan kohdalla täydellisesti. Kaijan tapauksessa edes paikoin melko kömpelöt synataustat eivät häiritse. ÄÄNI ja TARINAT ovat pääosassa.

Tämä ei ole mitään ironista Kaija Koo -diggailua. Tämä on ihan rehellistä artistin arvostusta, samanlaista kuin vaikka Magenta Skycoden kohdalla. Ihan sivuasiana pitää sanoa, että Apulanta osoitti A&R-nenää kun ottivat Kaijan levymerkilleen. Nuoret ainakin meillä Vantaalla pitävät Kaijaa jumalan asemassa.

Itsekin yritin olla musasnobi. Elin tätä snobiunelmaa aina siihen asti, kunnes menin Rumba-lehteen työharjoitteluun vuonna 2005. Ensinnäkin uudet kollegat tietenkin tutustuttivat valtavaan määrään uutta hyvää musiikkia, mutta samalla jätin kaikki vanhat ennakkoluulot ja aseman hakemisen bändejä luettelemalla.

Klise kuuluu, että on hyvää musiikkia ja huonoa musiikkia. Huonoa musiikkia on valitettavasti enemmän, mutta hyvää tulee joka suunnalta. Jotenkin se Basshunterin Spelar Lite DOTA (vai mikä helvetti sen biisin nimi onkaan) on ihan hyvä biisi, varsinkin videon kanssa. Basshunterin mutsi tulee valittamaan sille, että BH pelaa vain Warcraft-modi DOTAa. Sitten BH aloittaa biisin kertosäe-säkeistön, jossa toteaa saman asian. Neroutta. Olen muuten haastatellut Basshunteria. Hän oli lähinnä kiinnostunut kertomaan siitä, montaako suomalaisnaista on nainut. Hieno mies siis.

Siksi vastaankin usein kysyttyyn kysymykseen "no millasesta musiikista sä sitten itse tykkäät" (joka siis sisältää oletuksen, että musiikkitoimittajalla on joku niche-diggailuala), että ihan kaikenlaisesta. Tämä ei tarkoita "ihan kaikenlaisesta" samassa mielessä kuin missihaastatteluissa. Missien kohdalla se tarkoittaa "en oikeastaan kuuntele musiikkia paitsi bodypumpissa".

Oliko tämä sittenkin ilmeisen kertomista, vai löytyykö teiltä kiellettyjä nautintoja, joista kuitenkin vois mielummin rehellisesti puhua "musiikkina josta pidän"?

Perjantai-illan kunniaksi Kaija Koon klassikko Kaljaa pöytään.