Hei vaan hei. Tämä tuli luettua jo taannoisella Turkin-lomalla, mutta olen pitänyt blogista vähän paussia tässä. Tai no, pari viikkoa vain, mut loma se on lyhytkin loma.

Tämä on loistava kirja, ja luin sen nyt kolmatta kertaa. En ole kuitenkaan aiemmilla lukukerroilla iästä ja blogittomuudesta johtuen kirjannut ajatuksiani ylös, joten kirjasta kirjoittaminen on mielekästä.

Taas näitä metatekstejä joita välillä ASJ:n introissa tapaa. Taas näitä metatekstien kommentointeja joita välillä ASJ:n introissa tapaa.

Käsittelin jo ekaa osaa arvioidessani Tolkienin mahdollisia viittauksia I Maailmansodan tapahtumiin. En oikeastaan tätä toista osaa lukiessani edes miettinyt merkityksiä tai paralleeleja reaalimaailmaan. Uppouduin vain mestarilliseen tarinaan ja sen hienouksiin.

Muistelen, että ensimmäisiä kertoja tätä trilogiaa kahlatessani tokan osan vaihe, jossa Sam ja Frodo ylittävät Klonkun (Gollum) kanssa suota ja Merri ja Pippin ovat Sarumanin örkkien vankina tuntuivat jotenkin tylsiltä ja ylipitkiltä. Nyt imeydyin niihin mukaan aivan yhtä vahvasti kuin vaikka tarinan upeaan alkuun.

Kakkososalla on selvästi rooli vahvistaa kirjan pohjimmaista opetusta: Hädän hetkellä pienimmät saattavat olla suurimpia sankareita. Tai: Kun isojen huomio on kiinnittynyt muualle, pienet ja sitkeät tekevät koko maailmaa muuttavia urotekoja. Tai: Koolla ei ole väliä.

Edelleen korostui myös se kerronnallinen dokumentaarisuus, jota Tolkien on tarinaansa saanut upotettua. Ehkä se johtuu historian läsnäolosta. Kirja vilisee viittauksia menneisiin tapahtumiin, mutta niitä ei välttämättä käydä selittäen läpi, vaan ne ovat osa TARINAN KUDOSTA, jollain tavalla ällöttävän kulunutta ilmaisua käyttääkseni. Tästä johtuu, että Tolkien tuntuu kirjoittavan historiaa lihaksi tekevää tarinaa, eli niinsanottua historiallista romaania, kuin fantasiaa.

Puheenparsi on tietysti myös ainutlaatuisen hienoa. Hobitit rakastavat kaunopuheisuutta,  mikä on saanut Tolkienin myös harvinaisen humoristiseksi: Kun Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Isengardiin eli Rautapihaan, ja Merri ja Pippin istuvat herkkupiknikillä keskellä tulvan alle jäänyttä maisemaa, he heittävät ilmoille parhaat kohteliaisuutensa, aivan kuten Treebeard on heidän käskenyt tehdä. Kohtauksen hauskuutta on vaikea selittää, mutta se taisi olla mukana myös elokuvassa.

Miten minä nyt voisin tätä vielä kehua? Vaikka tarinan elementtejä vain siirrellään tarvittaviin paikkoihin ennen suuria loppuratkaisuja, The Two Towers on täynnä kaikinpuolista hienoutta. Toistaalta tätä on erikseen melko turha suositella, kun tähän ensimmäisen osan jälkeen luonnollisesti tarttuu. Tosin jos saan tällä tekstillä edes yhden ihmisen aloittamaan LoTR-urakan, on tämä kaikki sen arvoista.

Jos haluat ostaa kirjan paperiversiona, suosittelen että tilaat sen kautta Suomalainen.comista, niin minä saan pienen komission, vaikka kirja on muuten samanhintainen. Kaikki kolme osaa yhtenä niteenä 39,95 tai vain kakkososa englanniksi 12,95.

Nämä ovat nörtin tunnustuksia, vaikka Lord of the Ringsin pitäminen nörtteilynä on vähän sama kuin jos pitäisi Game of Thronesia pornona: Se on MYÖS sitä, mutta lähinnä kaikkea muuta. LotR ensisijaisesti maailmankirjallisuuden klassikko.

Tällä kirjalla tuntuu silti olevan nörttiinnyttävää voimaa, tai sitten se oli vain korvieni välissä: Minulla on tämä kirja paperisena koska olen saanut sen syntymäpäivälahjaksi pikkuveljeltäni (kiitti bruh), ja aamujunassa LotR:n "piteleminen" aiheutti joskus sääliviä vilkaisuja. TAI sitten kuvittelen. Mutta se on ihmisluonnossa vilkaista mitä viereinen matkustaja lukee. Itsekin teen sitä. Yleensä ihmiset lukevat työhönsä liittyviä pumaskoja tai jotain ajankohtaista kotimaista kirjaa, mutta välillä törmää helmiin (viehättävä, n. 25-vuotias mimmi lukemassa Dyyniä, hrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr).

Luonnollisesti tällä ei ole minulle mitään merkitystä. Tai itse asiassa mietin, että potentiaalinen aikuisnörtin rooli voisi päinvastoin olla siististi cool. Vähän kuin ne tatuoidut vanhukset joita internetin meemitehtaat palvovat.

Tai sitten ei.

Kolmannen kerran luin nyt sitten Sormusten Herran ensimmäisen osan. Edellisestä kerrasta on aikaa yli 15 vuotta, ensimmäisestä kerrasta ehkä 22 vuotta (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!), ja tällä kertaa lukukielenä oli englanti. Koska tämä on luonnollisesti myös ensimmäinen kerta kun luen LotR:n tämän blogin olemassaoloaikana, ajattelin avata ajatuksiani hieman.

Liian pitkä teksti; en lukenut: Tolkienin romaani toimii edelleen kuin Fear Factoryn Demanufacture juoksumusiikkina, eli loistavasti. Vaikka olen nähnyt LotR-leffatkin kahdesti ja tarina on sinänsä hyvin tuttu, heti alusta lähtien kerronnallinen vekkulius ja tarinan syvälle ihmisen draaman tajuun iskevä luonne suorastaan repäisivät mukaansa.

Kolmen Hobitti-leffan paskuus oli hiukan laimentanut rakkauttani Tolkienin maailmoihin, mutta ei tarvinnut tosiaan montaakaan kymmentä sivua tankata, kun hobitit erikoisine pikku tapoineen olivat tuoneet minut takaisin faniuteen.

Ehkä asioiden vakavuus ja epäfantasiakirjamainen esitystyyli tekevät tästä niin hienon. LotR tietysti loi koko fantasiakirjallisuuden genren, mutta myöhemmin siihen on sekoittunut enemmän muinaissatujen pompöösiä laukkaa, Tolkien kertoo maailmansa liikkeistä kuin historiallisista tapahtumista, mutta päiväkirjasta dramatisoituna.

Verrattuna elokuvaan on hienoa miten paljon Tolkien antaa tapahtumille aikaa. Hänellä ei ole kiirettä puristaa juonta läkähdyttäväksi trilleriksi, vaan parin päivän sijasta hobitit asettuvat Rivendelliin muutamaksi kuukaudeksi, ja Bilbon syntymäpäivistä ja katoamisesta kuluu melkein 20 vuotta ennen kuin Frodo lähtee omalle reissulleen. Ajan "tuhlaus" joutilaisuuteen lisää historiankirjoitusmaista tunnelmaa.

Tämä on ensimmäinen kolmesta niteestä (OIKEASTIHAN tässä tarinassa on yhdeksän osaa, ei kolme, mutta yleisimmin sitä näkee kolmena kirjana. Kyseessä ei siis ole trilogia jos tarkkoja ollaan, NÖRTTIHUOM), ja tarina lienee muutenkin tuttu, joten turha tässä on juonta sen enempää aivalla. MUTTA jos nyt tosiaan on niin, ettet ole koskaan lukenut tätä kirjasarjaa, suosittelen sitä todella elokuvasta huolimatta. LotR:n maagisuus on tuon mainitsemani todentuntuisuuden ja sellaisen ikuisen tarinan yhdistelmässä.

Tuntuu siis, että tuo maailman "isoilta" näkymättömissä olleiden hobittien nousu valokeilaan suorittamaan mahdottomalta tuntuvaa tehtävää ja opettamaan "isoja" on tarina, jota ihmiset ovat kertoneet toisilleen luolamiesten ajoista lähtien. Yksi sellaisista kollektiivisista aihioista, joista sadut syntyvät. No, joku kulttuuriantropologi voisi joko kumota tai allekirjoittaa tämän teorian, mutta en luonnollisesti jaksa asiaa tutkia. Mutta onhan se underdog-positio ihan klassinen lähtökohta!

Maailmansotien merkityksestä LotR:lle on myös kirjoitettu paljon. Itse olen taipuvainen uskomaan Hardcore History -podcastin Dan Carlinia, joka piirtää suorimmat yhtäläisyysmerkit sodista ensimmäiseen, jossa Tolkien taisteli juoksuhaudassa loputtoman tuntuista helvettiä, jonka piti olla ohi parissa kuukaudessa.

Kirjailija itse ehti kieltää kaikki juonelliset yhtäläisyydet mihinkään historiallisiin tapahtumiin, ja tämä lieneekin turhaa, MUTTA miettikää I Maailmansotaa ja LotR:n "ihmisrotuja": Kaksi ennen niin suurta mahtia yhdistää viimeisen kerran voimansa pahaa vastaan, joka lopulta voitetaan, mutta niin suurella hinnalla, ettei vanhaan loistoon ole enää paluuta.

Siis: Rohan ja Gondor, vai Ranska ja Iso-Britannia? Entiset suurvallat, 1918 jälkeen huterat hoipertelevat varjot entisiin siirtomaavaltoihin verrattuna. USA:sta tuli I Maailmansodan jälkeen maailman mahtavin valtio, eikä Ranskalla ja Isolla-Britannialla ole ollut paluuta suuruuteen. Paralleelit muuhun juoneen ovatkin keinotekoisempia: Vaikka Saksa oli molemmissa sodissa vastustaja, Tolkien tuskin näki heitä niin yksiulotteisen pahoina kuin Sauronia ja Mordoria. Oikeastaanhan Sauron ei ole edes hahmo tässä kirjassa, vaan yleisnimitys PAHALLE.

Oli miten oli, tämän kirjan lukeminen teki minut iloiseksi. Jos kysyisitte puolisoltani, hän voisi todistaa, että vaahtosin tarinan imusta ja ihastuksesta klassiseen tarinaan. Ymmärrän, että harva nainen haluaa kuulla kun miehensä höyryää sohvalla Tom Bombadilista, mutta tämä kirja on niin hieno etten pystynyt sensuroimaan itseäni.

Tytärpuoleni on aina kiinnostunut kirjoista joita näkee minun lukevan. Selitin hänelle tämänkin kirjan juonen. Hän halusi kuulla tarinan myös ("mutta onko sitä suomeksi"). Sovimme kuitenkin, että tutustutaan Hobittiin ensin, jahka nyt luvussa oleva Narnian tarinat on saatu kahlattua läpi. Vain vaivoin kätkin innostukseni siitä, että seuraavakin sukupolvi on valmis ottamaan tämän tarinan vastaan.