Luin tänään aamulla e-Hesaristani, että sähkökirjojen myynti ei ole Suomessa edelleenkään millään tavalla merkittävää bisnestä - ja itse asiassa digitaalisten kaunokirjojen myynti laski Suomessa viime vuonna 14 prosenttia koko digikirjaliikevaihdon pysyessä suurin piirtein samoissa edellisvuoteen verrattuna.

Tässä kirjoituksessa ei ole kysymys siitä, että itse aikaisena omaksujana toivoisin, että suomalaiset "tajuaisivat" vihdoin digikirjojen ylivertaisuuden. Rupesin yleisestikin ottaen miettimään, miksi musiikkibisneksen murros ei kirja-alalla ole - ainakaan Suomessa tapahtunut vielä niin radikaalisti.

USA:ssa ja Briteissä digikirjojen myynti on noin 25 prosenttia kokonais"kakusta" Suomen luvun ollessa 8. Tai tässä kohtaa täytyy heti nostaa esiin ensimmäinen välihuomautus: Näihin tilastoihin ei ole laskettu Amazonin Kindle Storesta, iTunesista tai Googlen kaupasta ostettuja digikirjoja, koska nämä tahot eivät lukujaan Suomeen ilmoittele.

Minä ostan kirjoja vain Kindle Storesta, joten olen tämän tilaston silmin ihminen joka ei osta kirjoja. Joo, tiedetään, Laila Hietamiestä ostava jengi ei osta Kindle Storesta, mutta kyllä mainituista helppokäyttöisimmistä ja halvimmista digikirjakaupoista luettavaa hankkivaa jengiä silti JONKIN verran on.

Ja siinä tulikin ensimmäinen selittävä tekijä: Vaikka mainituissa kaupoissa on häviävän vähän suomenkielistä kirjallisuutta, niiden hintojen halpuus, käyttömukavuus ja laaja saatavuus tekevät niistä todella houkuttelevia vaihtoehtoja. Niin houkuttelevia, ettei Suomesta löydy lähellekään vastaavaa - tai Elisa Kirja taitaa olla lähinnä ainut kotimainen kilpailija joka edes jollain tasolla pystyy laittamaan mainituille kampoihin.

Tabletit ovat yleistyneet huimasti, joten kaluston PENETRAATIO alkaa pikku hiljaa huidella ihan järkevällä tasolla. Kun kotimainen tarjonta on vähäistä, ihmiset eivät kaiketi vielä tiedä, miten halpaa ja helppoa englanninkielisten digikirjojen ostaminen on.

Kirjastojen korkea käyttöaste on sekin varmasti selittävä tekijä. En ole perehtynyt siihen, miten kirjastojen digikirjojen lainausoikeuksista päätetään, mutta lienee selvää ettei kirjasto voi tarjota rajatonta määrää uutuuskirjoja ilmaiseen lainaan. Sen verran mitä olen Helmetin digilainaussysteemiin tutustunut, ei se ainakaan kätevyydellä voi kaupallisten kumppaneiden kanssa kilpailla.

Sitten on tietysti myös se niin usein cd-levyjen kanssa (joita ei kohta osta enää kukaan) kuultu selitys: MÄ TARVIN SEN FYYSISEN ESINEEN. PAPERIA ON NIIN KIVA HIPELÖIDÄ. Just. Se on kuulkaa ennakkoluulo. Sain hetki sitten naiseltani Joël Dickerin kirjan, joka oli paperinen. Sitä oli yhtä helvettiä lukea sängyssä, millään siitä ei saanut hyvää otetta. iPadilta lukeminen on sen sijaan käytännöllistä eikä käsi väsy koskaan. Että siinä teille fyysistä esinettä.

Pahinta suomalaisen kustannusalan kannalta on tietysti se, että nyt kun Suomalaisella kirjakaupalla ja Akateemisella kirjakaupalla on karvaita ensikokemuksia, ne eivät ole vielä pitkään aikaan halukkaita panostamaan digikirjoihin senttiäkään lisää. Käynee siis niin, että jossain vaiheessa Jari Tervon uutuuskirjaa rupeaa liikkumaan ilmaiseksi netissä myös digijäärien tableteille, kun sitä ei ole helposti saatavilla digikirjana.

Toivottavasti en ole vahingossa kirjoittanut kertaakaan sanaa e-kirja, joka on aivan helvetin 1999.

Oli miten oli, tilanne on haastava ja vaikeasti ennustettavissa oleva. Voi olla, että suomalaiset ostavat vielä 10 vuotta aivan tyytyväisinä Sofi Oksasensa paperisina, mutta voi olla, että tablettien PENETRAATIO (tuota sanaa ei voi kirjoittaa kuin caps lock pohjassa) edesauttaa digikirjojen istumista suomalaisten lukutottumuksiin yllättävänkin nopeasti, jolloin korkean alv-kannan rampauttama hinta ja vaatimattomat kauppapaikat estävät laillisen digimarkkinan yleistymisen.

No, paha tässä toisaalta huudella syyllisten perään, kun en itse ole koskaan ostanut ainuttakaan suomalaista digikirjaa. Eikä siinä mitään VIKAA ole, että paperikirjat myyvät, mutta jossain vaiheessa se murros tulee.

Kirjoitan tästä samasta aiheesta seuraavassa Soundi-lehdessä, kannattaa siis hankkia se käsiinsä jos kiinnostaa.

Vaihteeksi vähän some-aiheestakin tänne. Olen tässä jo muutaman kuukauden ajan toiminut musiikkipäällikköyden ohella myös Voicen ja Radio Cityn yhteisömanagerina. Sen kautta olen tullut ajatelleeksi muun muassa brändien, artistien ja medioiden Facebook-ryhmiä entistä enemmän. Näin tehdessäni olen tajunnut, ettei Facebook-"fanien" (eli tykkääjien) määrällä ole ollenkaan niin suurta merkitystä kuin sivun sisällöllä.


Tai no. Tykkääjien määrästä voi toki päätellä miten suosittu tai kiinnostava brändi on kyseessä - varsinkin jos fanimäärä kasvaa vähillä päivityksillä.

Mutta jotta Facebookissa "olemisesta" saisi myös jotain markkinointihyötyä, pelkkä fanimäärä ei pitkälle riitä. On nimittäin niin, että muistaakseni yli 95% faneista ei "tykkäämisen" jälkeen käy ko. sivulla. Kaikki siis riippuu siitä, julkaiseeko sivu sisältöä joka nousee ihmisten news feedeihin.

Ja koska Facebook kehittää jatkuvasti news feedin toimintaa (helvetin top stories, tiedätte varmaan), se pyrkii palkitsemaan sisältöä, joka kiinnostaa. Siksi tykätyt ja kommentoidut statukset näkyvät myös niille, jotka eivät ole bändin, brändin, artistin, radiokanavan tai minkä hyvänsä instanssin faneja.

Siitä syntyy se oikea markkinointihyöty: Pääset lähelle ihmistä. Jos sinulla on 100 000 fania, mutta päivität jotain epäkiinnostavaa kerran viikossa, kukaan ei tiedä olemassaolostasi. Jos sinulla on 10 000 fania, mutta päivityksesi keräävät valtavasti peukaloita ja vilkasta (eli FB:n tapauksessa yleensä ei-kovinkaan-älyllistä) keskustelua, nouset niidenkin silmien eteen, jotka eivät sinusta vielä tienneet.

Armotonta, mutta toimivaa. Sisältö ratkaisee. Markkinointia, mutta sisältö edellä, mikä on tietysti ihan tervettä.

Paljastamatta liikesalaisuuksia esimerkiksi omassa työssäni pääsen ohjailemaan FB-sivuja, joilla kyllä on mukava määrä faneja, mutta joiden todellinen päivittäinen "reach" on moninkertainen fanimäärään nähden - koska jaettu sisältö kiinnostaa ihmisiä.

Tavallaan sama on tapahtunut musiikkibisneksessä nyt digitalisoitumisen myötä. Keskustelin erään levy-yhtiön edustajan kanssa aiheesta, ja hän kertoi, että Spotify- ja YouTube-suosion helppo mitattavuus on johtanut siihen, että enää ei hyväsuinen myyjä saa myytyä 10 000 cd:tä Anttilaan, jos sisältö ei oikeasti kiinnosta kuluttajia.

Tappakaa minut kun sanon tämän, mutta "content is king".

Tämä postaus on sisältöyhteistyö HSL:n kanssa. Saan siis rahaa Kutsuplussan testaamisesta ja tämän postauksen kirjoittamisesta. Sama postaus julkaistaan myös Kutsuplus-blogissa. Lisätietoja blogimarkkinoinnista löytyy oikean yläkulman Suomen Blogimedia -linkin takaa.

Ennen tätä sisältöyhteistyötä luulin ihan vilpittömästi, että Kutsuplus on joku mummojen palvelu. Siis, että esimerkiksi palvelutaloilla tai kaupungin työntekijöillä on oikeus tilata noita pikkubusseja mummeleita varten.


Oli siis varsin pirteä hetki huomata, että tämä ei suinkaan ole VAIN mummojen palvelu, vaan ihan kaikkien pääkaupunkiseutulaisten. Tai no, vähemmässä määrin vantaalaisten, sillä palvelun nykyinen alue ei taida osua kuin ihan pieneen osaan Vantaata. Aluetta ollaan laajentamassa ensi vuoden puolella, joten sitten pääsevät vantaalaisetkin naatiskelemaan. Tällä hetkellä operoidaan suurin piirtein Kehä I:n sisäpuolisella alueella.

Ensisijaisesti tämä palvelu kaipaakin tiedonvälitystä. Siis sitä mitä minäkin tässä nyt teen: Kerron teille että tämä on olemassa, ja miten se toimii. Sillä palvelu kyllä TOIMII, siitä ei ole epäilystä! Sille pitäisi vaan saada lisää käyttäjiä!

Oikeastaan luulin ensin, että palvelu on tällä hetkellä testikäytössä, mutta eräs Lauttasaaressa asuva ystäväni (pienen pojan äiti) valaisi minua Facebookissa, että tämä on kyllä ihan julkisessa käytössä, ja että hän on  käyttänyt sitä tyytyväisenä jo pitkään.

No niin. Omia kokemuksia. Olen huristellut Kutsuplussalla nyt muutaman kerran, joka kerta lähtöpisteenäni on ollut kotini Espoon Vermossa. Lähin bussipysäkki sijaitsee toisella puolella junarataa, jonne kävelen oveltani noin neljä minuuttia. Kutsuplussa kun saapuu ja toimittaa aina hakuosoitteita lähimmille pysäkeille.

Ensimmäisellä kerralla nopeus yllätti. Kutsuplus.fi-sivulla luodaan tunnus, minkä jälkeen tilille ladataan rahaa (minä ajelin testirahalla ilmaiseksi). Sen jälkeen homma toimii yhtä sujuvasti kuin maanmainio reittiopas.fi: Lähtöosoite ja määränpää ja lähtöajankohta. Sitten ÄLYJOUKKOLIIKENNE alkaa!

Ohessa näette äsken tekemäni haun. Käytin feikkiosoitetta - en oikeasti asu raviradalla, mutta lähellä kumminkin. Kuten näette, palvelu laskee miten kauan minulla kestäisi työpaikallaeni, ja mitä sama matka tarkoittaisi perus-julkisilla. Sitten kun päättää ostaa kyydin, kartta näyttää mistä Kutsuplus-auto lähtee kohti lähintä pysäkkiäni, ja mihin asti se odottaa pysäkillä.

Okei, tässä tapauksessa pitäisi kävellä 900 metriä, mutta JOKA kerta kun olen kokeillut Kutsuplussaa, olen päässyt perille nopeammin mitä tuo arvio sanoo. Itse asiassa, koska Kutsuplussa saa ajella bussikaistalla olen päässyt perille nopeammin kuin henkilöautollani.

Sitten kun palveluun saadaan enemmän käyttäjiä, niin pysähdellään toki välillä ottamaan ihmisiä kyytiin. Nyt, kun käyttäjiä on vasta vähän, on jokainen matka kuin taksimatka, mikä on tietysti aivan mahtavaa. Toisaalta Kutsuplussan fiilis on jotenkin lämpöisempi, olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea miltä tuollainen kimppakyyti tuntuu - olisiko sitä rohjennut jutella kanssamatkustajalle, bussissa kun en sitä ikinä tee.

Verrattuna taksiin kutsuplussailu on joka tapauksessa niin halpaa, että aion vastaisuudessakin tätä käyttää. Miettikää nyt: Käteisellä ostettuna seutulippu on 4,50€, matkakortin arvona 3,47€. Kutsuplussakyyti 6-9€.

Laajempana kokonaisuutena tämä on myös tärkeä hanke, sillä kasvavalle pääkaupunkiseudulle tarvitaan paljon ja toimivia vaihtoehtoja yksityisautoilulle. Massajoukkoliikenteen lisäksi älyjoukkoliikennettä, käyttäjien tarpeisiin joustavasti mukautuvaa sellaista.

Kokeilkaa, suosittelen.

Blogimarkkinointi ja blogimainonta, se on ollut tässä viime aikoina FRAMILLA kun Suomen Blogimedia on tiedottanut ja antanut haastatteluja aiheesta. Tämänkin blogin sisältöyhteistöistä vastaa tuo samainen taho, jonka takana on siis Babler Oy -niminen firma. Myös tämä kirjoitus on osa sisältöyhteistyötä SBM:n ja Kiseleffin talon kanssa.

Huomenna torstaina Kiseleffin talossa Helsingin keskustassa pidetään paneelikeskustelu tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Puhumassa ovat itseni lisäksi "trashionista" Outi Pyy, yleis-ihq Stella Harasek, Lähiömutsi-blogin Hanne Valtari, Torkkuja ja Nokkosia -blogin Emmi-Liia Sjöholm ja Project Mama -blogin Katja Lahti. 

Yleisö (ja muut bloggarit) on tietysti myös tervetullut osallistumaan keskusteluun, eli tulkaa paikalle huomenna 21.11. klo 18 jos kiinnostaa.

Mitä mieltä minä olen markkinoinnista blogeissa? No, kuten asiayhteydestä saatatte arvata, suhtaudun siihen myönteisesti. Suhtaudun siihen myönteisesti varsinkin kun se toteutetaan näin kun esimerkiksi minä tässä teen.

Olen sitä mieltä, että blogimainonnassa (sisältömarkkinoinnin, miksi sitä haluaakaan kutsua) tärkeintä on avoimuus. Överiksi menevä avoimuus, jopa. En tarkoita, että blogit pitäisi laastia täyteen jotain varoituskylttejä, "MAINONTAA, MAINOKSIA", vaan että kirjoittaja kertoo suoraan saako hän jostain sisällöstään rahaa tai muita etuja.

Jos hän jää lukijoilleen myöhemmin kiinni vaivihkaisesta mainonnasta, lukijasuhde menee rikki. Ja kun se menee rikki, sitä on äärimmäisen vaikea korjata. Kun on rehellinen siitä, että mainostaa jotain tuotetta, tuntee myös itse vastuuta siitä, mitä lukijoilleen kertoo. Lopputuloksena on - voitteko kuvitella - rehellinen mainos!

No, tämä minun blogini on musiikki-kirjallisuus-juoksu-mikälie-blogi, jolla ei ole lähellekään niin paljon lukijoita kuin yllä mainituilla nimekkäillä bloggaajilla. Toiminta on siis pienimuotoista ja hyvin harrastuspohjaista. On joka tapauksessa mielenkiintoista olla mukana luomassa uudenlaisia markkinoinnin tapoja, oli sitten paljon lukijoita tai ei.

Bloggaaminen on nykymaailman henkilöbrändikeskeisessä ilmastossa lähes elinehto. Joka iikan pitää sitoa sopivassa suhteessa työminänsä henkilökohtaiseen minäänsä, herättää keskustelua ja kerätä vaikuttava määrä lukijoita - kenties jopa saada mainostuloja Googlen Ad Wordseista.

Tämä blogi ei ole kuitenkaan syntynyt siksi, että haluaisin rakentaa henkilöbrändiäni LinkedIn-hitit silmissä vilkkuen, vaan siksi, että oli tarve kirjoittaa.

Tein kuitenkin pientä kartoitusta siitä, mitkä postaukset saavat tässä blogissa eniten lukijoita. Tulos oli varsin itsestäänselvä: Koska blogini vakiolukijat lukevat melkein joka postauksen blogilistaa tai muuta rss-syötettä seuraamalla (tai Twitteriin tai Facebookiin laittamieni linkkien kautta), eniten lukijoita saavat ne postaukset, jotka keräävät linkkauksia muualla kuin em. lähteissä.

Pitäisi siis kirjoittaa isojen suomalaisbändien/artistien levyarvosteluja, arvioida laitteita tai nettipalveluita.

Blogiini löydetään myös monien muiden blogien kautta, kiitos siitä kaikille linkkaajille. Erityisen paljon (verrattuna muihin blogeihin) Also Sprach Jussiin löydetään issues.fi-blogin kautta, eli jotain hienoa on Inken, Janin ja Kaapon mahtavan sivuston lukijakunnassa.

Kun aloitin tämän blogin, päätin etten anna huonolle musiikille blogitilaa, mutta ajoittain kun kirjoitan jostain musiikista negatiivisesti, kerää se aina paljon enemmän lukijoita kuin positiiviset kirjoitukset. Niinpä. Aion kyllä jatkossakin kritisoida musiikkia, jos se ylittää tietyn ärsytyskynnyksen.

Itse asiassa negatiivisuudesta on joskus myös hyötyä. Ilmaisin hetken mielijohteesta kesällä Twitterissä mielipiteeni Ukkosmaine-yhtyeestä. Se ei ole yhtyettä mairitteleva. NOH, kevyt sananvaihto on nyt johtanut siihen, että bändin jäsen Wilhelm on esittänyt minulle MARATONHAASTEEN! En ole vielä siihen vastannut, koska hänen esittämänsä ajankohta (toukokuu) on harjoittelun osalta hiukan ongelmallinen, mutta joka tapauksessa hienoa huomata että joskus negatiivisuus voi kääntyä positiivisuudeksi (muutenkin kuin kävijäkäyrän jäykähkönä stondaamisena).

Olen siis huomioinut nämä tekijät. Minun EI kannattaisi kirjoittaa omituisten kirjojen arvosteluja tai esitellä obskuuria ei-blogiseksikästä metallimusiikkia. MUTTA kun en edelleenkään ole pyrkimässä siihen, että Sanoma-konserni ostaa minut bloggaamaan "isolla rahalla", saatte jatkossakin lukea muun muassa J. M. G. Le Clezion The Giants -kirjan aiheuttamasta mahtavasta pienuuden tunteesta, ja siitä, miten sanoissa on sittenkin voimaa.

Tämä on siis sinun, lukijan, kannalta huono uutinen. Mutta tämä on minun blogini.

Loppukevennyksenä vielä EHKÄ hienoin Google-haku, jolla tähän blogiin on löydetty:

homoliinan väri (3 osumaa)

Tästäkin postauksesta on kiittäminen Poke the Box -kirjaa, josta bloggasin toissapäivänä. Yhtenä case-esimerkkinä aloitteentekemisen tärkeydestä Seth Godin mainitsee kanadalaisen Hollerado-bändin - tosin Godin on myös lainannut jutun jonkun muun blogista, mutta sillä ei ole tässä mitään merkitystä.

Merkitystä on sillä, että Holleradolla oli tahtoa markkinoida itseään. Bändi oli kiertänyt USA:ta, ja kun keikkoja ei oltu saatu myytyä, he olivat menneet kaupunkeihin summamutikassa, kertoneet jonkun klubin omistajalle että heillä piti olla keikka läheisessä paikassa, mutta se jouduttiin perumaan, ja että kun he nyt ovat joka tapauksessa paikalla, niin voivatko he vetää kalja/ruokapalkalla keikan tässä klubissa.

Bändin kertoman mukaan he olivat tällä metodilla soittaneet kuukausien mittaisen keikkaputken USA:ssa. Rahaa ei toki tullut, ja bensakulut katettiin myymällä omaa levyä.

Bändi halusi keikkailla, joten he päättivät buukata "residenssi-kiertueen". He sopivat soittoresidenssit viikon jokaiselle päivälle - mutta eri kaupunkeihin - ja matkustivat ympäri Koillis-USA:ta ja Itä-Kanadaa...


Näin he siis saivat huomiota osakseen. Kysymys kuuluukin, olisiko suomalainen musiikkimedia suhtautunut Holleradon toimintaan täällä ärsyttävänä pyrkyryytenä? Olisivatko musiikkitoimittajat mielummin halunneet löytää bändin itse, vieläpä jonkun muun kuin bändin itsensä järkkäämältä keikalta?

Olen tulkitsevinani, että suomalaisessa musiikkikentässä yleinen mielipide olisi tällaisen sissimarkkinoinnin ja "itsensä myymisen" vastainen. Miksi? Bändejä (tai ainakin teknisesti riittävän laadukkaita äänitteitä tekeviä bändejä) on enemmän kuin koskaan ennen, miksi tähänkin asiaan pitäisi liittää joku aitouden vaatimus ja suorastaan imago, että bändi on jotenkin vastentahtoisesti revitty kellareista esille?

Tämä kirjoitus perustuu siis fiilikseen joka minulla on suomalaisesta musiikkimaailmasta. Bändin yritteliäinen markkinointi ei välttämättä tee heistä korneja, vaikka kaikki taisivatkin aikanaan mediassa naureskella kun Widescreen Mode vauhkosi 300 000 MySpace-ystävästään tai Kinetic Control ulkomaiden levytyssopimuksistaan.

No, sisältö (musiikki) ratkaisee, ja Holleradon musiikki on oikein toimivaa. Pitää siis ihailla heitä sekä uutterasta yrittämisestä että hyvistä biiseistä.

VIime vuoden lokakuussa julkaistu videokin on ihan meemivalmista kamaa.