Vastatakseen tuohon kysymykseen kirjoittajan pitäisi tehdä aiheesta tutkimus, tai ainakin referoida jo tehtyjä tutkimuksia. Sitä kirjoittaja ei kuitenkaan tee, vaan tyytyy purkamaan päänsä sisäisiä ajatusvyyhtejä tekstimuotoon, koska kirjoittaminen on itsessään tärkeätä.

Olen törmännyt otsikon väitteeseen ainoastaan sosiaalisessa mediassa, mikä on tietysti sinänsä ironista. Koskaan ei fyysisesti samassa paikassa oleva ihmisjoukko ole minun läsnäollessani keskustellut siitä, onko verkkoyhteyden kautta hoidettu sosiaalisuus tehnyt ihmisistä epäsosiaalisempia.

Ehkä sosiaalisen median kritiikki toimii parhaiten kuvana sosiaalisessa mediassa, koska siellä se leviää nopeasti. Jakaminen sosiaalisessa mediassa ei myöskään ole yhtä vahva statement kuin asian ottaminen puheeksi ystävien kesken, mikä tekee mielipiteestä vaivattomamman ilmaista. Puolimielipide. Heitto. Vähän niin kuin kantaaottava teksti T-paidassa julkisella paikalla.

Yleensä tuohon otsikon väitteeseen törmää Facebookissa, joka on nykyajan tori tai marketin parkkipaikka. Joku on napannut kuvan kännykkää tuijottavista ihmisistä bussipysäkillä, tai yksinäisestä ihmisestä näyttöpäätteen äärellä. Viesti on vahva.

Vai onko? Porisivatko ihmiset innokkaasti aamubusseissa 1980-luvulla? Luoliensa edustalla kivikautisen auringon noustessa?

Minusta on selvää, että sosiaalinen media ja mukana kannettavat laitteet ovat tehneet ihmisen sosiaalisesta elämästä runsaampaa. Vaikka ihmisen ystäväkapasiteetti ei ole muuttunut mihinkään, erisyvyisten tuttavuuksien elämä on tullut lähemmäksi kuin koskaan ennen. Samoin yhteydenpito kehen tahansa on helppoa.

Suurin vastaväite on se, etteivät ihmiset enää jaksa nähdä toisiaan OIKEASTI, kun yhteydenpito hoidetaan sosiaalisessa mediassa. Mutta mihin tämä väite perustuu? Eikö kaupunkien keskustojen olisi pitänyt tyhjentyä, kahviloiden mennä konkurssiin jos tämä pitäisi paikkansa?

En silti tarkoita, että jatkuva kännykän tuijottaminen olisi nykyajan sivutuote, joka pitäisi vain hiljaisesti hyväksyä, jos sen kokee häiritsevänä. Sosiaalinen media ei ehkä ole tehnyt meistä epäsosiaalisempia, mutta kännykkä on tehnyt meistä epäkohteliaampia.

Tästä on tehty varmaan ihan oikeitakin tutkimuksia, mutta kännykän ja sosiaalisen median tuottama jatkuva palaute ilmeisesti ruokkii aivojen mielihyväkeskuksessa jotain tunnetta, jota en osaa maallikkopsykologiallani paikallistaa mihinkään selviytymisen kannalta olennaiseen toimintoon. Vai onko toiminnosta syntyvä palaute jotenkin aivoille nannaa?

Vai johtuuko se siitä, että kaikki ovat saatavilla aina, joten jotain saattaa tapahtua koko ajan? Ja siksi on pakko tarkistaa mitä tapahtuu, jos vaikka tapahtuisi jotain? Huomaan nimittäin, että jos olen paikassa (ulkomailla esimerkiksi) jossa kännykän netti ei toimi, ei minulla ole mitään poltetta päästä tarkistamaan mitä tapahtuu, mutta jos olen Suomessa ja arkiseen toimintaan tulee pienikin luppohetki - odotan hissiä, kävelen junaan ja niin edelleen - mahdollisten tapahtumien tarkastaminen tuntuu jopa pakolliselta.

Kännykän käyttäminen seurassa on monisyistä. Vertaisin sitä sanomalehden lukemiseen. Jos sosiaalinen tilanne on löysää kaverien loikoilua sohvalla, sanomalehden silmäily tuskin häiritsisi ketään. Samaan tapaan kännykän räpläys sopinee tällaiseen tilanteeseen. Mutta jos kolme kaverusta on juuri tavannut sovittuun aikaan baarissa, sanomalehden lukeminen tuntuisi varmaankin oudolta.

Hauskaa on, että lukemista pidetään niin arvokkaana toimintona, ettei kukaan kauhistele jos joku kertoo lukevansa paljon. Päinvastoin, sehän on merkki syventyvästä älykkyydestä. No, itsekin luen paljon, muttei se kyllä ole. Siihen ei kuitenkaan suhtauduta niin myrkyllisesti kuin sosiaalisen median kuluttamiseen. Miksi?

Vanha pääsaatana eli televisiokaan ei enää tunnu niin pahalta ihmisten puheissa. Vaikka se on edelleen passivoiva! Ja ohjelmatkin tyhmiä! Ainakin jos sosiaaliseen mediaan on uskominen.

Jos luit tähän asti, saatoit huomata ettei otsikon kysymykseen ole tyhjentävää vastausta. Siitä tuli sivuasiana mieleen, että jos kirjoittaminen olisi niin koukuttavaa kuin Facebookin räpläys, paheksuittaisiinko sitäkin? "Lopeta se kirjoittaminen!" "Älä kirjoita koko aikaa!"

Vedetäänpä nyt kuitenkin ajatuksia yhteen. Sosiaalinen media siis ei mielestäni ole tehnyt meistä epäsosiaalisia, päinvastoin. Sosiaalisen median mekanismit ovat kuitenkin pelanneet aivomme moodiin, jossa jatkuvaa palautetta narkataan tilanteissa, joissa se on epäkohteliasta ja -sopivaa.

Tämä yhdistettynä varmasti evoluutiobiologialla selitettävään "ennen kaikki oli paremmin" -hybrikseen mahdollistaa sen, että jaamme Facebookiin kuvan jossa zombiemaiset ihmiset tuijottavat kännykkää, ja käymme sitten puolen tunnin välein katsomassa onko joku tykännyt kuvasta.

Tai sitten pidämme Facebook-paaston, josta kukaan ei tietäisi ellemme kertoisi siitä Facebookissa. Snapchatissa muutumme suorastaan näkymättömiksi jos emme 24 tuntiin tuota mitään sisältöä. Pitäisi siis käydä 24 tunnin välein kertomassa, että on paastolla, jos haluaisi jonkun siitä tietävän.

Tällä blogilla olisi paljon vähemmän lukijoita ilman sosiaalista mediaa. Siksi yritänkin nyt jakaa tämän tekstin Facebookiin, joka näyttää olevan alhaalla. Ironiakerroin on melkoinen.

Facebook-feedissäni oli pari päivää pyörinyt testi, joka kertoi monen kaverini olevan varsin taitava englannin kieliopissa. Moni sai 14 tai 15 pistettä 15 mahdollisesta.

Pitihän minunkin koittaa! Ja täydethän sieltä rapsahti. Olin kuitenkin vähän epäileväinen, sillä mielestäni tein ainakin yhden virheen - tai en ollut sataprosenttisen varma vastauksistani.

Kokeilin uudestaan. Nyt vastasin varmasti väärin niin moneen kysymykseen kuin osasin vastata väärin. Ja niitä oli monta, olenhan sentään kirjoittanut englannista Laudaturin (*krhm*).

SILTI tuloksena 14! HOMMA SELVÄ. What character are you -sivusto (mistä näitä testejä löytyy) kertoo ihmisille mitä he haluavat kuulla (eli että olet helvetin viisas ihminen), minkä jälkeen ihminen jakaa hienon testituloksensa, minkä jälkeen ihmisen Facebook-kaverit tulevat käymään sivustolla, mikä tarkoittaa lisää mainosnäyttöjä sivuston ylläpitäjälle.

Eli toisin sanoen riippumatta siitä mitä vastaat, saat aina täydet tai melkein täydet pisteet.

I dare you, tehkääpä joku tietoon perustuva testi tuolta (valittavana on myös paljon "mikä väri olet" -tyyppistä huttua) ja näyttäkää minulle alle 13/15 tulos.

Kuvaavaa on, että PISA-testissä on kirjoitusvirheitä (PISA-testiä ei tosin voi "läpäistä" kuten sivusto väittää, se vain mittaa oppilaiden tietotasoa).



Tämä on tarina internetistä, jossa on ainakin kaksi opetusta.

Ensinnäkin lähdekritiikkiä ei voi nykypäivänä korostaa liikaa. Jos joku asia tuntuu liian hyvältä, epäile aina pahinta.

Toiseksi Facebookissa ei leviä maailman tärkeimpiä uutisia, vaan hauskojen kuvien ohessa asioita, joita ihminen haluaa itsestään kuulla.



Internetin demokraattisuuteen kuuluu ajatus, että ihmiset levittävät tärkeäksi kokemiaan linkkejä niin, että lopulta se tieto, joka ansaitsee levitä, leviää.

Mutta eihän se näin ole. Oikeasti tärkeät asiat - sellaiset jotka määräävät millaisessa maailmassa elämme - ovat niin vaikeita, etteivät ne mahdu otsikkoon ja ingressiin ymmärrettävästi. Siksi ne eivät leviä Facebookissa.

Sen sijaan "Olet oikea kaupunkituntija!" tai "Virkamies iski taas: Olutmainos piiloon" on jo otsikkotasolla ymmärrettävä ja tunteita herättävä viesti. Tällaisten viestien avulla kerätään miljoonia mainosnäyttöjä, jotka lopulta ohjaavat sitä, millaista sisältöä kannattaa tehdä.

Hieman lievemmässä mielessä esimerkiksi voi ottaa Jani Kaaron kolumnit, jotka otsikko- ja ingressitasolla tuntuvat puhuvan paljon järkeä, mutta jotka lopulta ovatkin lähinnä valikoituihin tiedonmurusiin puettuja mielipidekirjoituksia, joiden paikka olisi ehkä ennemmin Voima-lehdessä kuin Helsingin Sanomien tiedesivuilla.

Isot asiat ovat edelleen isoja. Niihin pitää hieman jaksaa perehtyä että ne ymmärtää. Voi tehdä valinnan ettei halua perehtyä, ja keskittyä vouhottamaan maahanmuuttajien lastenvaunuista tai oluen maahantuonnista, mutta sitten ei kannata esittää yllättynyttä jos maailma vetää jalat alta.

KYLLÄPÄ eksyin aiheesta. Tavallaan samaa suonta kuitenkin nämä asiat.

Älkää antako kenenkään pitää itseänne tyhmänä.

Kuten jo aiemmin tässä blogissa kirjoitin, Facebook-tykkääjien määrä ei ole enää kovinkaan tärkeä asia. Paljon tärkeämpää on se, miten ihmiset reagoivat FB-postauksiisi. Olettaen siis, että haluat Facebook-viestisi leviävän mahdollisimman laajalle.

Nyt rakastamani Machine Headin laulaja Robb Flynn kirjoittaa räiskyvässä blogissaan samasta asiasta - TAVALLAAN.

Ei kiinnitetä nyt huomiota siihen, että Flynn lietsoo sanasotaa Children of Bodomin Alexi "Wild Child" Laihon kanssa bändien peruuntuneesta yhteiskiertueesta USA:ssa. Tutkitaan mielummin, mitä hän kirjoittaa Facebook-faniudesta.

Flynn on nimittäin taivastellut sitä, mitä hän yhtyeensä 1,3 miljoonalla Facebook-fanilla tekee. "What does 1,3 million likes even mean?"

Hän ei ole ajatellut asiaa mitenkään some-konsultin näkökulmasta, vaan omalla erehtymättömällä streetwise-maalaisjärjellään kelaa, että numerot jotka eivät siirry bändille tuloiksi eivät merkitse mitään.



Machine Headin odotettu uutuuslevy Bloodstone & Diamonds ilmestyy pian, ja Flynn on syystäkin huolissaan. Metalliyleisö on perinteisesti raijannut cd:itä kotiin, mutta nyt Flynn pelkää (varmasti syystä), että 16 000 myytyä levyä ekalla viikolla (mihin edellislevy Unto the Locust pääsi) on vain utopiaa.

1,3 miljoonaa ihmistä on painanut "like" Machine Headin sivuilla vaihtelevista syistä. Ehkä he haluavat lukea Flynnin maanisia blogimerkintöjä, ehkä Machine Headin diggailu on heille tärkeätä, tai ehkä he haluavat että heidän profiilissaan näkyy Machine Headin kaltaisia bändejä Music-kohdassa.

Kuka tietää, mutta niin kauan kuin nämä ihmiset eivät halua osallistua Machine Headin tarinaan, heistä ei ole bändille mitään hyötyä.

Tämä pätee Facebookiin muutenkin. On paljon mielekkäämpää, jos FB-sivulla on vähän, mutta aktiivisia faneja kuin että heillä olisi paljon toimettomia faneja. Facebookin algoritmi menee nimittäin jotenkin niin, että mitä suurempi "engagement" sinulla on faniryhmän kokoon nähden, sitä suuremmalle porukalle Facebook postauksiasi näyttää jatkossa.

Jos Machine Headilla on 1,3 miljoonaa likeä, mutta vähän aktiivisuutta, heidän suuresta fanimäärästään on päinvastoin haittaa.

Tämä on seuraava askel kaikessa some-toiminnassa: On tärkeää löytää oma aktiivinen yleisönsä, ei mahdollisimman suurta massaa. Kirjoitus sivuaa myös huomaamattaan some-hyväntekeväisyyttä ja "like-aktivismia". Asioille on helppo painaa "tykkää" tai "jaa", mutta rahallinen tai aikaa vaativa panos onnistuukin vain asiaan intohimoisemmin suhtautuvilta. Tosifaneilta - koski se sitten valaanpyyntiä Japanissa tai metallimusiikkia Bay Areasta.

Palatakseni Machine Headiin, lainaan tähän lopuksi pitkähkön pätkän Flynnin kirjoitusta. Tapa, jolla hän on tajunnut asian ytimen on jollain tavalla niin mahtavan suora. Oma sakki! Diehard-fanit!

You aren’t buying our records out of some misplaced sense of “metal-loyalty”, or some blind patriotism towards Machine Head.  

I wouldn’t want that anyway. I don’t like blind patriotism of any kind. I don’t get it with sports teams and I don’t get it because of pieces of land and the imaginary boundaries that were drawn up long before you existed.

If you truly believe in us, it’s because we’ve earned our way into your heart.
How? Through A LOT of hard fucking work, and a lot of great music, and more importantly, because we give you something that other metal bands don’t.

There lies the connection.

If the connection between us and you is true, then we’re there riding shotgun with you on the road of life. We’re definitely not “your life”, but were there alongside you. We’re honored beyond belief that people have allowed Machine Head to become the soundtrack to their lives.  But really, there’s nothing more than that.

You don’t know us anything because of it. We don’t owe you anything because of it.
We came into each other’s lives when we each needed each other. In time, maybe we stay with each other throughout our lives, or maybe we don’t.

Olen tässä viimeisen vuoden aikana sylkenyt aikamoisen määrän niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä puujalkavitsejä Twitteriin.

Joskus kauan aikaa sitten näissä käytettiin Twitterissä yleisesti häsää #haentakkini, mutta sittemmin olen lyhentänyt sen vain muotoon #takki tai #rotsi. En ole ensimmäinen tai ainoa joka näin tekee, mutta päätin kerätä tähän muutaman oman tuotantoni helmistä.

Ensimmäistä kertaa

Twitter on kyllä parhaimmillaan juuri tällaisissa jutuissa. Lyhyt puujalkavitsi SOPII Twitterin ideaan, joten siksi ne ovat siellä orgaanisesti yleistyneet. Kaikki #haentakkini-tweetit löytyvät Twitterin mainiosta advanced searchista.

Olisi #muuten jännä tietää onko vastaavia hashtageja syntynyt muille kielille kuin englanniksi ja suomeksi? #Haentakkini viittaa tietysti vanhaan Fast Show -sketsiin "I'll get me coat", ja #illgetmecoat-häsä vaikuttaa melko suositulta.

Toivottavasti viihdytte. Takkini on jo haettu ja puettu päälle.

Harry Potterin vihollisen testiversio oli nimeltään Voldemo. #eisss #rotsi
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) July 17, 2014

Paperimassasta tehty seksilelu? Sellutoosa. #haentakkini
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) May 26, 2014

Kun argentiinalainen jalkapallotähti meni homobaariin, moni tuli Messiin. #haentakkini
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) May 11, 2014

Mitä Ellie Goulding sanoi Calvin Harrisille pakkasella? "I need your glove". #huonot #haentakkini
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) March 26, 2014

Mistä materiaalista Dave Gilmourin kämpän katto on tehty? Division pellistä. #rotsi
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) June 2, 2014

Alle litraisissa työpaikoissa toimintaa johtaa desimies. #takki #tännenytsetakki #heti
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) September 1, 2014

Skotti-DJ Calvin Harris teki makutestin grillimakkaroille. Halvin käris. #takki #rotsi #aamutakki
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) September 21, 2014

Mitä Nina Persson sanoi kun hänen ystävänsä Ola Salo muutti toiseen kaupunkiin? "I'm losing my favourite gay". #TAKKI
— Jussi Mäntysaari (@jussimantysaari) May 15, 2014

Minua on viime aikoina ajoittain pänninyt se, että ihmisillä on niin kova tarve kostaa huono asiakaspalvelu sosiaalisessa mediassa.

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin: Aiheellinen julkinen palaute huonosti toimineelle yritykselle on mitä tehokkain tapa saada asioihin muutosta. Myös yritysten taito kommunikoida on sosiaalisen median aikoina vietävä uudelle kohteliaan avoimelle tasolle, tai yritys ei yksinkertaisesti pärjää. Huonosta asiakaspalvelusta on myös aina hyvä huomauttaa - ja tehokkaimmin tämä onnistuu esimerkiksi yrityksen Facebook-profiilissa julkisesti. Toki sähköposti tai puhelu on myös toimiva keino.

Itse asiassa usein tuntuu, että tässä käsitellyiltä some-kuohuilta vältyttäisiin, jos asiat hoidettaisiin kasvotusten tai puhelimessa. Ihmiset ovat vieläkin vähän yliherkkiä lukemaan somesta tai sähköpostista ylitulkintoja lauseille, jotka todellisuudessa on tarkoitettu ystävällisiksi.

VARSINAINEN POINTTINI kuitenkin on se, että välillä tuntuu, että niin sanottu "some-kostonhimo" on yhtä iso motiivi repostella huonoja asiakaspalvelukokemuksia kuin vilpitön palautteen antaminen.

Some-kostonhimo tarkoittaa sitä, että yhtäkkiä omasta asiakaspalvelutarinasta halutaan tehdä viraalihitti, jonka saama huomio LYTTÄÄ huonosti palvelleen yrityksen täysin. Some-kostonhimo myös peittää alleen sen vilpittömämmän motiivin palautteesta huonosti toimineelle yritykselle.

En tietenkään tiedä, mitä esimerkkien ihmiset ovat oikeasti ajatelleet, ja voihan olla, että tämä blogikirjoitus on some-kostonhimon some-kostonhimoa, mutta ajattelenpa nyt kuitenkin ääneen.

Asia kiteytyi blogikirjoitukseksi asti viime viikolla, kun eräs epäonninen yksilö oli perustanut kokonaan uuden blogin sitä varten, että pääsi kertomaan miten Lapissa hänen annostaan ei ollut vaihdettu. Sitten hän oli postannut kokonaisen sähköpostikeskustelun ravintolayrityksen toimitusjohtajan kanssa, toimitustietoineen kaikkineen - vain oma nimi on sensuroitu. Toimitusjohtajan kommunikaatiotaidot olivat todella ruosteessa, mikä antoi kimmokkeen bloggaamiselle.

Noh. Ravintolan toimari toimi töykeästi. Hänellä ja henkilökunnallaan on vielä paljon opittavaa palautteen saamisesta ja dialogista asiakkaiden kanssa, SIITÄ tässä ei ole kyse. Vaan siitä, että oliko päättyneen keskustelun saattaminen omaksi blogikseen some-kostonhimoa, jossa Ravintola Lumi haluttiin kerta kaikkiaan pyyhkiä pois raflakartaltamme. Blogia on luettu lähes 300 000 kertaa.

Toinen esimerkki some-kostonhimosta oli taannoinen Stockmannin ilmapallo -gate, jossa isä joutui tyrmistyksekseen huomaamaan, että hänen lapselleen myyjän toimesta annettu ilmapallo (jotka eivät muuten olleet yleisessä jaossa) takavarikoitiin vartijan toimesta. Mitä tekee isä? Kuvaa tietysti lähietäisyydeltä kännykällään videon ja postaa sen Facebookiin. Oliko hänellä tässä kohtaa mielessä some-kostonhimo? Oliko Stockmann menossa rytinällä alas? Olisiko asian voinut hoitaa niin, että hän selittää tyttärelleen miksi setä vie pallon pois, jättää videon kuvaamatta?

Ja jälleen: Stockmannin toiminta oli tietysti tyhmää. Vartijalla ei selvästikään ollut samanlaista tyylikästä myyjäkoulutusta kuin Stockalla muuten. Lapsen suru oli varmasti suuri, eikä vartijan käytöstä voi puolustella.

Antaako sosiaalisen median vipuvarsi asiakkaalle liian suuren vallan? Ei tietenkään.

Pitäisikö meidän kuitenkin muistaa Hämähäkkimiehen motto: "Suuret voimat tuovat mukanaan suuren vastuun"

Tilastot kiinnostaa aina. Siis minua. Piinaviikon (oliko se tämä vai ensi viikko?) päätteeksi rehti top 10 -postaus.

En henno paljastaa tarkkoja lukuja, mutta ne ovat tuhansia, eivät kymmeniä tuhansia. Bloggerin statistiikka tosin mittaa vain osumia tiettyyn artikkeliin, kun aika moni blogin lukija tulee aina etusivulle ja lukee siitä uusimmat tekstit.

Google Analyticsin mukaan iso osa kävijöistä tulee aina blogin etusivulle, joten he eivät tilastoidu mihinkään artikkeliin. Tätä listaa voi siis pitää linkatuimpien artikkelien listana.

Listauksessa näkyy se, että olen viime kesästä lähtien postannut blogiin paljon aktiivisemmin, mikä on kasvattanut kävijämääriä mukavasti - kaikki artikkelit ovat ajanjaksolta viime syksystä tähän päivään.

Muuten voi todeta, että levyarviot ja helposti Googlesta löytyvät asiat kiinnostavat (HBO Nordic ja Netflix ovat paljon googletettuja sanoja).

Artikkeli radioiden soittolistoihin liitetyistä väärinkäsityksistä taitaa olla viraalein kirjoittamani juttu. Harmi, ettei sellaisia aiheita tule vastaan joka viikko. Olen myöskin käyttänyt Facebookin Like Buttonia blogissa vasta pari kuukautta - olisi pitänyt tajuta sen ylivertaisuus jo aiemmin, verrattuna tuohon kirjoituksen alaosasta löytyvään minipieneen share-nappiin.

Tässä ne ovat, suosituimmuusjärjestyksessä. Also Sprach Jussi all time top 10:

1. Levyarvio: Jenni Vartiainen - Terra
2. Levyarvio: PMMP - Matkalaulu
3. Kuka voittaa Voice of Finlandin vuonna 2013
4. "Levy-yhtiöt ostavat biisejä radioiden soittolistoille"
5. Netflix vai HBO Nordic?
6. Levyarvio: Stam1na - SLK
7. Levyarvio: Haloo Helsinki! - Maailma on tehty meitä varten
8. Vuoden levyt 2013: Kotimaiset top 10
9. Miksi juoppo muusikko on Suomessa sankari?
10. Tänään arvostelemme Uuden musiikin kilpailun osallistujat vuonna 2014   

 

Kirjoitan tästä samasta aiheesta seuraavassa Soundi-lehdessä, kannattaa siis hankkia se käsiinsä jos kiinnostaa.

Vaihteeksi vähän some-aiheestakin tänne. Olen tässä jo muutaman kuukauden ajan toiminut musiikkipäällikköyden ohella myös Voicen ja Radio Cityn yhteisömanagerina. Sen kautta olen tullut ajatelleeksi muun muassa brändien, artistien ja medioiden Facebook-ryhmiä entistä enemmän. Näin tehdessäni olen tajunnut, ettei Facebook-"fanien" (eli tykkääjien) määrällä ole ollenkaan niin suurta merkitystä kuin sivun sisällöllä.


Tai no. Tykkääjien määrästä voi toki päätellä miten suosittu tai kiinnostava brändi on kyseessä - varsinkin jos fanimäärä kasvaa vähillä päivityksillä.

Mutta jotta Facebookissa "olemisesta" saisi myös jotain markkinointihyötyä, pelkkä fanimäärä ei pitkälle riitä. On nimittäin niin, että muistaakseni yli 95% faneista ei "tykkäämisen" jälkeen käy ko. sivulla. Kaikki siis riippuu siitä, julkaiseeko sivu sisältöä joka nousee ihmisten news feedeihin.

Ja koska Facebook kehittää jatkuvasti news feedin toimintaa (helvetin top stories, tiedätte varmaan), se pyrkii palkitsemaan sisältöä, joka kiinnostaa. Siksi tykätyt ja kommentoidut statukset näkyvät myös niille, jotka eivät ole bändin, brändin, artistin, radiokanavan tai minkä hyvänsä instanssin faneja.

Siitä syntyy se oikea markkinointihyöty: Pääset lähelle ihmistä. Jos sinulla on 100 000 fania, mutta päivität jotain epäkiinnostavaa kerran viikossa, kukaan ei tiedä olemassaolostasi. Jos sinulla on 10 000 fania, mutta päivityksesi keräävät valtavasti peukaloita ja vilkasta (eli FB:n tapauksessa yleensä ei-kovinkaan-älyllistä) keskustelua, nouset niidenkin silmien eteen, jotka eivät sinusta vielä tienneet.

Armotonta, mutta toimivaa. Sisältö ratkaisee. Markkinointia, mutta sisältö edellä, mikä on tietysti ihan tervettä.

Paljastamatta liikesalaisuuksia esimerkiksi omassa työssäni pääsen ohjailemaan FB-sivuja, joilla kyllä on mukava määrä faneja, mutta joiden todellinen päivittäinen "reach" on moninkertainen fanimäärään nähden - koska jaettu sisältö kiinnostaa ihmisiä.

Tavallaan sama on tapahtunut musiikkibisneksessä nyt digitalisoitumisen myötä. Keskustelin erään levy-yhtiön edustajan kanssa aiheesta, ja hän kertoi, että Spotify- ja YouTube-suosion helppo mitattavuus on johtanut siihen, että enää ei hyväsuinen myyjä saa myytyä 10 000 cd:tä Anttilaan, jos sisältö ei oikeasti kiinnosta kuluttajia.

Tappakaa minut kun sanon tämän, mutta "content is king".