Sain tämän kirjan oikeastaan siksi, että tein taannoin Kiasman kanssa sisältöyhteistyötä Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelystä. Tämä kirja lähetettiin minulle etukäteen näyttelyn mainosmateriaalin kanssa, nice to know -pohjalta.
Patti Smithin elämäkerta liittyy Robert Mapplethorpeen tietysti siksi, että he olivat ensin rakastavaisia ja avopuolisoja ja sittemmin läheisiä ystäviä (kun Mapplethorpe tajusi kallistui sitten kuitenkin enemmän miehiin päin). Tai oikeastaan tämä ei ole Patti Smithin elämäkerta, vaan Patti Smithin ja Robert Smithin yhteisen taipaleen historia Patti Smithin kertomana, nimestä ja kannesta lähtien.
Patti ja Robert tapasivat toisensa sattumalta hyvin pian sen jälkeen kun ensin mainittu oli muuttanut joen yli New Jerseystä New Yorkiin. Robert sen sijaan oli kotoisin Long Islandilta hyvin uskonnollisesta perheestä, mikä tietysti heijastuu katolisen symboliikan käytössä ja homouden piilottelussa (aluksi).
Patti ja Robert asuivat ensin Brooklynissä, sitten Manhattanilla muun muassa Chelsea Hotellissa. Tämän kirjan tapahtumat päättyvät vuoteen 1979 kun Patti muuttaa Detroitiin asumaan Fred "Sonic" Smithin kanssa ja vetäytyy julkisuudesta. 10 vuotta myöhemmin Robert kuolee maailmankuuluna valokuvaajana AIDSiin.
Oikeastaan hämmentävintä tässä kirjassa on se, miten rajuna ja boheemina pitämäni rokkari-runoilija Patti Smith onkin se käytännön ihminen joka käy "oikeissa" töissä kun Robert keräilee krääsää tilataideteoksiinsa (hän teki veistosmaisia teoksia pitkään ennen kuin ryhtyi valokuvaamaanä).
En tiennyt Patti Smithistä valtavan paljoa ennen tätä - perustiedot ja elämänvaiheet toki - mutta huvittavasti tällaisenkin pariskunnan kohdalla sukupuoliroolit toteutuvat, kun nainen ottaa käytännön asiat ja ansaintapuolen huolehdittavakseen miehen keskittyessä taiteeseen. Siis vaikka mielessäni Patti Smith on se Horses-levyn (jota olen tämän kirjan myötä ryhtynyt tietenkin kuuntelemaan enemmän - pakko saada vinyyli) hurjankaunis ja runollinen rock-jumalatar, oikeassa elämässä hän piti huolta herkästä taiteilijarakkaastaan ja kävi kirjakaupassa töissä. Toki kauan ennen musiikkiuraa, mutta silti.
Mapplethorpe oli siis lopulta näistä kahdesta se herkempi taiteilijasielu joka kaipasi huolenpitäjää ja mesenaattia. Kun Smithin rooli hänen elämässään pieneni hänellä oli useita vanhempia miehiä rahoittaja/rakastajanaan. En tarkoita tätä halveksivasti, sillä eräs tällainen mesenaatti (Moman kuraattori, en nyt jaksa kaivaa sitä nimeä tuolta kirjasta) tutustutti Mapplethorpen Polaroid-kameraan.
Parasta tässä kirjassa on New Yorkin ilmapiiri 1970-luvulla. Olen lukenut muutamia muitakin kirjoja tuon ajan New Yorkin musa/kulttuuripiireistä (Please Kill Me! nyt päällimmäisenä ainakin), enkä tunnu saavan tarpeeksi sen dekadenssin imemisestä espoolaiseen tajuntaani. Niin paljon tapahtumia! Uusia bändejä - kokonaisia genrejä - uutta taidetta, energisiä ihmisiä ja huumeista elämää köyhyysrajalla.
Tärkeää lukemiskokemuksen kannalta on myös se, että Patti Smith on taitava kirjoittaja. Hänen kirjoitustyylinsä on runollinen, muttei ärsyttävyyteen asti. Hyvin vahva mukanaolon tuntu syntyi tekstin rytmistä. Oli luultavasti hyödyllistä, että hän kirjoitti tämän vasta muutama vuosi sitten, kun tapahtumiin oli ehtinyt muodostua hieman etäisyyttä. Vaikkei hän yritä rakentaa jälkikäteisiä spekulointeja asioiden ympärille, kerronnasta huokuu kokemusta ja viisautta. Oliko tuossa mitään järkeä?
Koska sain kirjan lahjaksi, luin poikkeuksellisesti englanninkielisen kirjan käännöksenä. Antti Nylénin käännöksestä ei löydy moitittavaa.
Horses on oivaa taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Kannattaa siis ensin käydä katsomassa näyttely, sitten lukea tämä kirja. Tai toisinpäin niin tiedät jo näyttelyyn mennessäsi mikä homma mikä homma.
