Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Pitkästä aikaa sain jotain luettua loppuun asti. Muuten tilanne on ollut se, että monta kirjaa on kesken. Hiljaa hyvä tulee, sano.

Tämä lukuvinkki-kirja-arvio kertoo kolmesta ensimmäisestä Patrick Melrose -romaanista, koska ne oli Amazonin Kindle Storessa niputettu yhdeksi. Printtinä näitä on ilmestynyt sekä viitenä eri niteenä että sekalaisena kokoelmana muita kokoonpanoja. Mutta tässä siis kolme ensimmäistä kirjaa.

Nimi Patrick Melrose on HBO Nordicin käyttäjille tuttu palvelun aloitussivun tärpeistä, sillä kirjoista on tehty samanniminen TV-sarja, jonka pääosaa näyttelee parhaiten Smaugina tunnettu Benedict Cumberbatch.

Kävin ennen tämän arvion kirjoittamista kirjan Wikipedia-sivulla. Siellä minulle selvisi, että tämä on osin omaelämäkerrallinen teos. Aikamoista, jos näin. Liian omaelämäkerrallinen se ei kuitenkaan ole, sillä Patrick Melrose on rakenteeltaan enemmän romaani kuin omaelämäkerta.


Tarina kertoo – yllätys yllätys – Patrick Melrosesta, joka on yläluokkaiseen englantilaisperheen poika. Patrickin isä on rikkinäinen pedofiili ja hänen äitinsä alistettu psykologinen raunio. Ei siis mikään ihme, että pojasta tulee tunteita pakoileva narkkari.

Kuten sanoin, lukemani nide sisältää kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa. En kuitenkaan lukenut niitä kolmena erillisenä kirjana, vaikka ne selvästi sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin. Kimpassa luettuna kolme irtonaista kohtausta Patrickin elämästä muodostavat hienon kokonaisuuden.

Ensimmäinen jakso sijoittuu lapsuuteen, Melrosejen taloon Ranskassa ja sinne saapuvien päivällisvieraiden elämäntilanteisiin. Toisessa jaksossa Patrick matkustaa isänsä hautajaisiin New Yorkiin ja käyttää kaikkia käsiinsä saamia huumeita epätoivoisessa yrityksessä käsitellä isänsä kuolemaa. Kolmas jakso on omistettu Patrickin varhaisaikuisuudelle. Mies on jättänyt huumeet, ja lähestyy isänsä jättämien traumojen käsittelyä. Tapahtumat sijoittuvat tärkeille yläluokan illallisille, jonka tähtivieras on Prinsessa Margaret – jota ei todellakaan kohdella silkkihansikkain.


St. Aubynin kieli on hienostunutta, huumoriltaan kuivaa ja havainnoiltaan tarkkaa. Brittiläinen yläluokkainen puhetapa on jotenkin niin hirveän viihtyisää. Se on ilkeää, kylmää, mutta sellaisella ystävällisellä tavalla.


Kirja KERTOO kait siitä, miten ihminen pääsee traumoista eteenpäin, tai että vaatiiko se aina anteeksiantoa ja mitä sellainen anteeksianto sitten tarkoittaa. Toisaalta se antaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan rikkaiden yläluokkaisten englantilaisten elämään. Se ei todellakaan ihannoi tai nosta jalustalle, vaan pyrkii pidemminkin osoittamaan, miten raha ja asema on korruptoinut nämä ihmiset.


Nyt olisi jäljellä vielä kaksi osaa, mutta en ole varma vaatiiko näin ehjä tarina vielä lisäosia. Ehkä joskus kun on aikaa, nyt on liian paljon kaikkea muuta kesken. Lähden lomalle ja pakkasin mukaan Kindleen Elena Ferranten Loistava ystäväni ja paperiversiona Knausgårdin Taisteluni 6:n (olen sitä vajaa puoliväliin lukenut) sekä Waltarin Mikael Karvajalan. Lukuloma alkakoon.

Voihan voihan, mikä kirja.

Minulla on ollut tästä pokkariversio jo aika pitkään, mutta koska (tuntuu että kerron tämän jutun ainakin kerran viikossa jollekulle, varmaan tässä blogissakin usein, anteeksi) luen lähinnä Kindleltä iltaisin sängyssä, on Ruusun nimen lukemisessa kestänyt pitkään. Varmaan pisimmän pätkän sitä luin taannoin Rooman-reissulla, mikä oli tietysti historiallisesti sopiva ympäristö koluta tätä klassikkoa, vaikkei kirja tarkalleen ottaen Roomaan sijoitukaan.

Kestoa pidensi myös varmasti se, että ostin tämän aikoinaan englanninkielisenä kun halvalla löysin. Eco on kirjoittanut alkuperäisteoksen italiaksi, joten mitään järkiperustetta englanninnoksen lukemiselle ei ollut. Se osoittautui kuitenkin aika haastavaksi lukea, sillä Econ kieli on äärimmäisen tarkkaa ja monipuolista, ja lisäksi hänellä on tapana heittää väliin latinankielisiä lauseita sen kummemmin niitä kääntämättä.

Hämmentäviä faktoja kirjasta: Se on Umberto Econ ensimmäinen romaani, ja sitten ilmestymisensä vuonna 1980 sitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta (Wikipedia). Eli se on yksi maailman eniten myytyjä romaaneja! Tiedän toki, että kirja on klassikko, mutta en sentään tuollaista numeroa olisi osannut arvata. Lähinnä siksi, että Ruusun nimi ei ole mikään hölmö trilleri tai toisaalta leppoisa historiallinen seikkailu, vaan syvällinen, valtavasti tietoa sisältävä ajankuva 1300-luvun uskonnollisista jännitteistä ja painetun sanan ja lukutaidon leviämisestä.

Dan Brownin höpöhöpö-mysteerit ovat selvästi saaneet vaikutteita Ruusun nimestä, mutta mitään cliffhangereihin perustuvaa vessapaperia ei Econ teoksesta voi löytää. Sen sijaan William of Baskervillen ja Adso of Melkin murhamysteerin ratkaisua edeltää luostarin väen salaisuuksien perkaamista, polveilevia keskusteluja raamatusta, uskonnosta ja moraalista sekä ihan sitä itseään, eli murhaajan jahtaamista. Kertoja Adson kuvaus William of Baskervillesta muistuttaa niin paljon Sherlock Holmesia, että nimen yhteys Baskervillen koiraan ei voi olla sattumaa. Lisäksi William tykkää referoida "ystävänsä William of Ockhamin" periaatetta, jonka nykyaika tuntee "Occamin partaveitsenä".

Pohjois-Italiassa sijaitsevasta luostarista tulee kirkollisten tapahtumien polttopiste, kun inkvisiittoreita saapuu vierailulle. Täytyy myöntää, että aivan kaikki fransiskaanien, benediktiinien, dominikaanien, keskiaikaisten paavien ja muiden katolisen kirkon juonittelijoiden finessit eivät minulle selvinneet, joten jonkinlainen perustieto asioista on ehkä hyödyksi.

Mutta lopulta tarina valtavasta yhteiskunnallisesta murroksesta kohti sivistystä, tiedettä ja muutaman sadan vuoden päässä odottavaa renessanssia on niin vakuuttava, että yksityiskohtien hukkuminen tietämättömyyteen ei oikeastaan haittaa.

Eli mr. Obviousinne on jälleen lukenut klassikkoromaanin, ja tuli kertomaan teille, että tämä(kin) klassikko on statuksensa ansainnut. Suosittelen, tietenkin.

Ai mitäkö kirjan nimi tarkoittaa? Jälkikirjoituksessa Eco puhuu aiheesta hieman (suostumatta paljastamaan mitään), mutta ehkä tämä lainaus ja kirjan lukeminen vievät lähemmäs totuutta:

“Yesterday's rose endures in its name, we hold empty names.”