Massiivinen ja listauksiin vinosti suhtautuville piinallinen vuoden parhaat levyt -katsaus jatkuu kotimaisen kärkikymmenikön sijojen 6-10 perkaamisella.
Tänä vuonna kotimaisia hyviä levyjä oli minun mittapuullani eniten koko sinä aikana kun olen osallistunut Rumban kriitikkojen polliin, eli vuodesta 2005 lähtien. Paljon hyviä jäi siis pois, muun muassa Bubble Scumin Body 2 Body (vai onko se eponyymi, en muista) ja Kaija Koon Vapaa.
Voihan mielipuoli sentään, suomirockin kenties varteenotettavien tulevien vuosien kestosuosikki onnistui tekemään vahvimman albuminsa koskaan. Tai oikeastaan: ensimmäisen minun mielestäni kokonaan hyvän albuminsa.
Olen aiemmin diggaillut bändin sinkuista ja muutamasta albumiraidasta, mutta tällä kertaa bändi osui ainakin lähelle täysosumaa. Tuotanto Puolimielellä on hiukan liian siloiteltu ja varman päälle pelattu, mutta sävellyspuolella on monta hienoutta. Ihmisenpyörä on Happoradion paras biisi kautta aikojen, Ahmat on mahtavaa meweilyä, Häävalssi mollissa mahtavaa herkkäilyä.
Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi.
9. Ultramariini - Ydin (ei Spotikassa, ostakaa levy)
Ah, Ultris. Työkaverini Thonza myönsi, että tämä levy vaati hyvän olosuhteen auetakseen. Hätiköivälle veijarille tämä saattaa tosiaan kuulostaa more of the same old -henkiseltä "paluulevyltä", mutta sitten ne hienoudet alkavat paljastua. Itse en pääse millään Sydämet-Sävelet-kaksikon hienoudesta yli, mutta ei tämän levyn kohdalla skipata ikinä mitään.
Lisää Ydin-hienoudesta arviossa.
8. Villa Nah - Origin (ei Spotikassa, ostakaa levy)
Kuinka hienoa, että tämä levy on olemassa. Olen harmikseni onnistunut koko vuoden missaamaan Villa Nahin keikan (tai Flow'ssa vissiin heidät näin, mutta siinä oli muutama keskiolut nautittuna ja taisin keskittyä enemmän rupatteluun), mutta levyä on tullut kuunneltua sitäkin enemmän.
Tämän levyn ilmestyessä olin jopa sitä mieltä, että vuoden levy on tässä. Hiukan nuo monisyisemmät albumit ovat sittemmin kiirineet edelle, mutta vuoden linjakkain albumi tämä edelleen on.
Taas pitää palata siihen 90-luvun musiikkijournalismin helmeen, eli toteamukseen "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Tämä ei kuulosta. Tämä kuulostaa ajattomalta (no okei, vähän kasarilta, onhan OMD halunnut nämä lämppärikseenkin) ja remiksejä rukoilevalta. Ways To Be ja Running On ovat levyn ehdottomat huippuhetket, mutta jälleen - kuten vuoden 10 parhaimmalta albumilta voi odottaakin - skipattavaa ei löydy.
Kirjoitin tästä Rumbaan arvion, josta selviää lisää. "Synteettistä musiikkia jolla on vilpitön sydän". Aika hyvin kirjoitettu, vaikka itse sanonkin.
Harmillisen aliarvostettu levyn on tämä. Jos joku levy on Lasse Kurjen tuottama, en automaattisesti hypi riemusta, mutta Disco Ensemblestä Kurki on saanut hienosti parhaan irti.
Olen saanut sellaisen kuvan, että Discot ovat todella itsekriittisiä tehdessään musiikkia. Tämä näkyi pahasti yliyrittämisenä sekavalla Magic Recoveriesilla. Kurjen resepti oli nostaa melodiat framille, mikä toimii erinomaisen hyvin.
Sitä superenergistä Black Euro wou wou wou wou wou -Discoa odottaville tämä levy kuulostaa varmasti oudolta, mutta kun hyväksyy että tämä on melodista altsupunkkia, niin nautinto alkaa. Levyltä löytyy bändin parhaita melodioita, muun muassa Life of Crime, Samantha, Lefty ja So Cold.
Kaunista ja nautittavaa modernia rokkia. Toivottavasti Disco E jatkaa levyjen tekemistä, sieltä saattaa olla jotain vielä mahtavampaa tulossa.
Pale, Pale. Hehkutinkin tätä levyä blogissa jo aiemmin. Silloin puhuin kuplettilaulamisen perinteestä, mihin hänen julkisuuskuvaansa olisi kannattanut johtaa vielä enemmän. Tuo Linnan juhlissa ja Hurstin vähäosaisten joulussa vedetty tuplarooli Adidaksissa oli jo hiukan korni ja Jeesus-kompleksinen.
Minä kun ajattelin/ajattelen, että tämän levyn "yhteiskuntakritiikki" on juuri siksi hyvää, ettei se ole saarnaavaa tai vastauksia antavaa, vaan enemmänkin huomioivaa. Sellaiselta se kuulostaa edelleen, vaikak Jyrki Lehtolakin ehti hätääntyä, että eihän tässä "sanota mitään". Ehkä tämä johtui siitä, että asioita peräkkäin listaava tyyli tuntui Lehtolasta vain asioiden listaamiselta. Eikun hetkinen, sitähän se onkin!
Biisit ovat edelleen loistavia. Paleface oli Voicen Heräämössä vieraana ja veti kitaralla potpurin, joka koostui nimibiisistä ja Elokuun yöstä. En ole häntäKÄÄN ehtinyt livenä tsekata, mutta ilmeisesti kannattaisi. Mies sai tunnelman todella vahvasti haltuunsa tavalla, joka pelkästään räpätessä on harvinaista.
Hienoutta, edelleen, vaikka mitään "kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtien kommentaattoria" en Palefacesta toivokaan. Ei se ole kuplettilaulajan homma. Siis laulujen ulkopuolella paasata pahoista firmoista.
Huomisillalla luvassa grande finale, vuoden 2010 viisi parasta kotimaista levyä!
