Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.