Ajattelin mahtipontisesti jakaa oman Vuoden levyt -kokonaisuuteni neljään osaan. Ne koostuvat kotimaiden ja ulkomaiden kymppikärjistä, jaettuna kahdeksi merkinnäksi.
Loogisesti siis aloitamme Parhaat ulkomaiset levyt -kategorian sijoituksilla 6-10, toki käänteisessä järjestyksessä. Artistin ja levyn nimi on linkki Spotifyyn, jos levy Spotikasta löytyy.
Tämän levyn myyntiraportit kertovat, että ei ole Black Paraden menestykseen päästy. Voi tietenkin olla, että MCR:n nuori yleisö Spotikoi ja piratisoi mielummin kun käy kaupassa. Levy on joka tapauksessa hyvä.
Tajusin tässä yhtenä aamuna kun tätä kuuntelin, että Gerard Way osaa ehkä siksi tehdä levyistä niin hienoja kokonaistaideteoksia, että hän suhtautuu niihin hiukan samalla tavalla kuin tekemiinsä sarjakuviin. Siis kokonaistaideteoksena, niin kuin jo kirjoitin. Mitään bändin sisäisiä eri suuntaan johtavia intressejä ei ole havaittavissa, vaan kaikki palvelee kokonaisuutta.
Tämä on kaikkia hyvän rockin kliseitä hyödyntävä levy, joka kertoo neljän värikkään sankarin aavikkosodasta. Steampunk kohtaa värit.
Musiikki on tietenkin tarttuvaa, räiskyvää ja raikasta. Pakko myöntää, että sävelet eivät ole niin unohtumattomia kuin Black Paradella. Love it or leave it, it's the american way.
Deftones oli 1990-luvun lopulla mun ehdoton suosikkibändi. Silloin kavereiden kanssa listailtiin suosikkeja niin paljon, että oli pakko miettiä se yksi suosikkibändi. Deftones oli minun. Ystäväni Kimmo oli nauhoittanut Alternative Nationista (juu, ei ollut muistaakseni Headbanger's Ball, se oli kumminkin enemmän perushevi-ohjelma, siis rankan perushevin) Bored-videon, mikä sinetöi kaiken.
Diamond Eyes on Deftonesin aggressiivisin levy, tai ainakin aggressiivisin sitten debyytti Adrenalinen. Bändin basisti Chi Cheng sairastui vakavasti kun tämän levyn ensimmäistä versiota tehtiin (PÄIVITYS: Chi Cheng oli tietenkin AUTOKOLARISSA, ei sairastunut. Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle Tuikkarille), ja paikkaajan löydyttyä bändi heitti paljon materiaali roskiin.
Tilalle tuli tämä kaunis, kiukkuinen ja Deftonesin mittakaavalla aika suoraviivainen levy, missä on helvetin monta hyvää biisiä. Tai pikemminkin niin, että huonoja biisejä ei ole yhtään, mutta sisäisessä hierarkiassa hyvyys vaihtelee.
Mahtava fiilis bändin puolesta, kunpa vielä näkisin livenä tällä kiertueella.
Tämä yllätti aika lailla varkain ihan tässä loppuvuodesta. Kuten arvostelustakin voi lukea, on tässä tunnelma tärkein. Jotenkin tuo hönkäily vaan voittaa puolelleen, vaikka sävellyspuolelle voisikin toivoa enemmän jytyä. En kirjoita tämän pidempään, loput voi lukea tuolta linkin takaa.
Ja jälleen levy joka on täälläkin arvioitu. Suhtauduin erittäin varauksella tähän vaikka Otto Talvion arviossa olikin sen verran tolkkua, että teki mieli lähteä kuuntelemaan. Tämän jälkeen levyyn on hurahtanut moni ei-rockabillyisti. Eli crossover-potential is strong in this one. Helvetin hyvät biisit, taitavaa soittoa, sympaattinen ja lämmin, tarttuva, käytössä kulumaton.
Voi Interpol. Mun on niin vaikea myöntää, että Our Love To Admire ei ollut sittenkään niin vahva teos, vaikka siinä paljon hyviä biisejä onkin. Tämä Carlos D:n joutsenlaulu onnistui kuitenkin vakuuttamaan. Siinä ei ole Turn on the Bright Lightsilta tai Anticsilta tuttuja iskusävelmiä, mutta siinä on interpolmainen tunnelma, hätäänsä vinkuva kitara ja tietenkin Paul Julian Banks, ääni ja karisma jumalan armosta. Arvionkin tästä kirjoitin.
Siinä ensimmäiset viisi. Ylihuomenna/lauantaina palataan asiaan. Keskustelkaa.
HUOM. Rumban sivuilla julkaistaan lähiaikoina avustajien top 10 -listoja. Omani eroavat täällä nähdyistä hieman, koska mielipide on joka päivä erilainen.
