Ostin viime kesänä sanfranciscolaisesta kirjakaupasta, hippiliikkeen kuuluisimmasta paikasta Haightin ja Ashburyn kulmasta, Ayn Randin kirjan The Fountainhead. Ostin, koska se oli näkyvästi kaupassa esillä, koska sen aihe on mielenkiintoinen ja koska olin lukenut, että etenkin vasemmistohenkiset yliopisto-opiskelijat vihaavat sitä.
Itse kun pidän naurettavana, että yksi kirja tai samansuuntaisten tekstien kokoelma voisi edustaa ainoata totuutta, en myöskään pelkää, että "vääränlaisen" kirjan lukeminen tekisi minusta "väärällä tavalla" ajattelevan ihmisen. Kuitenkin jo tämän kirjan mainitseminen kirvoitti pari puolitosissaan heitettyä radikaaliin oikeistolaisuuteen viittaavaa ajatusta tutuiltani.
Lähtökohdat olivat siis kutkuttavat. Sanoilla on vielä voimaa! Jopa Simpsoneissa pilkattiin tätä kirjaa hiljattain, tosin pilkka kääntyi lopulta vasemmistointellektuelleihin joka kirjaa ovat pilkanneet.
Noniin. Ayn Randin The Fountainhead on ensimmäinen hänen kahdesta tunnetuimmasta romaanistaan. Se toinen, Atlas Shrugged, on vielä megalomaanisempi pituudeltaan, ja siinä Randin kehittämä "filosofia", objektivismi, on vielä näkyvämmin läsnä.
The Fountainhead (sitä ei käsittääkseni ole suomennettu, en tiedä miksi näin, kenties se on liian vaarallinen suomalaisten mielille) kertoo arkkitehti Howard Roarkista, joka ei suostu hyväksymään 1930-luvun arkkitehtuurin käsitystä vanhojen tyylisuuntien väkinäisestä yhdistämisestä funktionaaliseen muotoon (tyylillisenä esikuvana henkilölle on kait Frank Loyd Wright, jonka pojanpoika suunnittelee Sipe Santapukille talon), ja mielistelyyn ja matkimiseen (kirjassa termi on "second-hand life") perustuvasta yhteiskunnasta joka ei pysty hyväksymään Roarkin kaltaista riippumatonta ajattelijaa
Toisaalta kirjassa on The Banner -nimistä iltapäivälehteä julkaiseva Gail Wynand, "mies joka olisi voinut olla", joka on luonut omaisuuden kertomalla ihmisille sitä mitä he haluavat, luullen että hän hallitsee ihmisten mielipiteitä, vaikka tosiasiassa hän kykenee kertomaan ihmisille vain sen mitä he haluavat tietää. Mielenkiintoinen paralleeli viihdeuutismaailaan nykyään, varsinkin kun kirja sijoittuu 1930-luvun loppuun ja 1940-luvun alkupuoleen.
Paljon muitakin mielenkiintoisia hahmoja löytyy, muun muassa sosialisti-kolumnisti-hyväntekeväisyysmies Ellsworth Toohey, jonka hahmo on lopulta hiukan liian karikatyyrisen pahismainen. Itse asiassa kirjan teema rakentuu neljän hahmon ympärille: Miehen joka on, mien joka olisi voinut olla, "hyväntekijän" ja naisen joka näkee ideaalin.
Minusta kirja on inspiroiva. Olen aina ollut sitä mieltä, että terve itsekkyys on yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja Roarkin maailma heijastelee paljolti sitä. Tahtomista ja päättäväisyyttä itsen kautta ja takia, ei asioiden tahtomista tai tekemistä muiden hyväksymisen vuoksi. Kirjan lukemisesta tulee pirteä ja elinvoimainen olo, ja jeesustelijoita ryöpytetään - ihan kirjaimellisestikin, romaanissa on hyvin vahva ateistinen pohjavire. Myös rakkaudesta kirjoitetaan paljon ja viisaasti.
Kirjallisilta arvoiltaan The Fountainhead jättää hieman toivomisen varaa. Vaikka siinä on paljon oivalluksia, on monia henkilöitä karrikoitu liikaa ihan turhaan. Lisäksi kirjat, jotka tehdään liian selvästi ajamaan läpi kirjoittajan johtamaa ajatusmaailmaa ovat aina hiukan epämiellyttäviä lukea. Kirja on lisäksi aivan liian pitkä. Romaanijärkäleet ovat mahtavia, mutta vain silloin jos mitta vastaa sisällön laajuutta.
Hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja se silti on, herätti tosiaan paljon ajatuksia ja innostusta.
Ayn Randia en silti henkilönä palvo, vaikka Fountainheadissa onkin itselleni tarttumapintaa. Venäjällä (ja myöhemmin Neuvostoliitossa) kasvanut Rand kannatti ja ajoi muun muassa laissez-faire-kapitalismia sekä osallistui ainakin jossain määrin McCarthyn kommunistivainoihin, vaikka pitikin Wikipedian mukaan koko hommaa turhana. Fountainheadkin on huhuttu kirjoitetun pirin voimalla loppuun.
Mutta ennen kaikkea en palvo häntä siitä syystä, että objektivismissa on selvää uskonlahkon meininkiä, vaikka hän Fountainheadissakin kritisoi kaikkea kollektiivisuutta ja massa-ajattelua. En siis yleensäkään palvo henkilöitä. Paitsi Bill Hicksiä, joka taas oli vasemman laidan kavereita.
Niin siinä käy. Ja voin vain kuvitella minkälaista sakkia hänen seuraajansa ovat nykyään. Muun muassa Alan Greenspan oli siinä ensimmäisessä opetuslapsijoukossa, ja ainakin Facebook-ryhmässä nostatetaan edelleen hurmoshenkeä jenkkityyliin.
Ristiriitainen persoonallisuus, hieno kirja, mielenkiintoisia ajatuksia. Ehkei nykypäivänä kovin muodikasta myöntää olevansa itsekäs, mutta minkäs teet.
Pistin tekstiin perkeleesti Wikipedia- ja muita linkkejä jos kiinnostaa tutustua. Hänellä on tietysti paljon vastustajia, jotkut hyvin argumentoituja, jotkut lähinnä hulluja. Minä en ole vastustaja tai kannattaja. Minä olen kiinnostunut maailmasta.
Maailmasta kiinnostuneisuus on tietysti hyvästä, mutta Ayn Rand nyt kuitenkin oli todennäköinen sosiopaatti, joka ihaili (ja käytti kirjoissaan esittelemänsä "ihanteellisen ihmisen" esikuvana) paloittelijasarjamurhaajaa. Lisäksi hän halveksi sydämensä pohjasta mm. vammaisia lapsia ("ali-ihmisiä"), sosiaalityöntekijöitä, YK:ta ja homoja, ja toi tämän kaiken ilmi selkeästi myös kirjoissaan.
Hänen "filosofiastaan" on saanut oikeutuksensa niin Tea Partyn viha kaikkia erilaisia ihmisiä (ja sitä saatanallista terveydenhuoltoa) kohtaan kuin myös uuskapitalistisen ideologian suuntaukset, joissa köyhiä potkitaan mahdollisimman paljon perseelle taaten samalle rikkaille ja suuryrityksille lisää valtaa ja pätäkkää.
Että eivät Randin kirjoitukset ehkä sävyltään tai vaikutuksiltaan ihan niin neutraaleja ole, kuin yllä olevan perusteella saattaisi olettaa.
GQ:n hauskahko juttu aiheesta:
http://www.gq.com/entertainment/books/200911/ayn-rand-dick-books-fountainhead
The Exiled kertoo Randin ihailemasta sarjamurhaajasta:
http://exiledonline.com/atlas-shrieked-why-ayn-rands-right-wing-followers-are-scarier-than-the-manson-family-and-the-gruesome-story-of-the-serial-killer-who-stole-ayn-rands-heart/
Kiitos kommentista Ralle
Juu, ei tässä olla Ayn Randin henkilöä puolustelemassa, hänen hulluudestaan on tosiaan paljon kirjoitettu, liekö Wikipediamerkintä Randistien siivoama kun jyrkimmät näkemykset loistavat poissaolollaan.
Kuten kirjoitin, en tässä iässä ja päässä ole altis vaikutteille, eikä tuo Fountainhead tunnu siksi niin intomieliseltä kuin jonkun 18-vuotiaan jenkkiopiskelijan mielestä.
Siihen filosofiaan en ole tarkemmin tutustunut. Nykyisen Tea Partyn jutut menevät varmaan tuohon uskonlahko-hommaan josta kirjoitin, sairasta ja idioottimaista siis. Vaan niin käyttivät natsitkin Nietzscheä ideologiansa apuna, vaikkei hän varmasti sitä olisi hyväksynyt. Ayn Rand oli varmasti sitä luokkaa kylmä ihminen että olisi varmasti innoissaan terveydenhuollon vastustamisesta.
Summa summarum: Kiitos linkeistä ja tiedoista, sarjamurhaajajutusta en ollut kuullutkaan. Ja jotta nyt tulisi selväksi, niin en ihaile tuota henkilöä, käytin siksi kärjekästä ilmaisua, että uskoisin Euroopassa joskus lähdetyn hänen pilkkaamiseensa lukematta kirjoja, joista ainakin tuolla FH:lla on ihan kaunokirjallisia arvoja.
Taiteilijat ovat hulluja, jotkut vaarallisella tavalla.
>>Maailmasta kiinnostuneisuus on tietysti hyvästä, mutta Ayn Rand nyt kuitenkin oli todennäköinen sosiopaatti, joka ihaili (ja käytti kirjoissaan esittelemänsä "ihanteellisen ihmisen" esikuvana) paloittelijasarjamurhaajaa. Lisäksi hän halveksi sydämensä pohjasta mm. vammaisia lapsia ("ali-ihmisiä"), sosiaalityöntekijöitä, YK:ta ja homoja, ja toi tämän kaiken ilmi selkeästi myös kirjoissaan.
En ole kirjaa lukenut, tai Ayn Randiin tutustunut, mutta ylläolevasta kuvauksesta tulee mieleen eräs 80-lukulainen yksilöllisyyden ja menestymisen kuvaelma.
Patrik Batemanistako puhut Rolf?
Randin myöhemmät vaiheet näyttävät kyllä todella surullisilta, ja "objektivistien kultti" on suoraan sanottuna säälittävä, kirja on silti hyvä.
>> Patrik Batemanistako puhut Rolf?
Siintäpä siitä.
Brett Easton Ellis ansaitsis kyllä oman postauksensa myös.
Mielestäni on hienoa, että joku uskaltaa tehdä tällaisiakin postauksia kuin mitä yllä oleva blogikirjoitus on.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on lukea vain sellaisia yhteiskunnallisia kirjoja, joiden kanssa lukija tietää olevansa samaa mieltä jo valmiiksi. Pelkääkö epävarma ja omaan kriittiseen ajatteluunsa huonosti luottava lukija saavansa (ja opettelevansa ulkoa) mahdollisesti vääriä ajatuksia?
Eikö olisi varsin mielekästä lukea myös hyvin kirjoitettuja ns. vastapuolen tekstejä ja muodostaa niistä täysin oma käsitys.
Tuntuu, että ihmiset usein tarttuvat "oikeamielisiksi" todettuihin seksikkäisiin kirjoihin, joissa heille tarjoillaan tavallaan toisen (tai viidennen) käden tietoa valmiiksi pureskeltuna. Otan mieluummin käteen Milton Friedmanin teoksen ja pohdin omilla aivoillani, miksi hänen ajatuksensa eivät toimi, sen sijaan, että lukisin (aina) jonkun toisen kirjoittaman kirjan, missä minulle kerrotaan, miksi Friedmanin ajatukset eivät toimi.
Koska selvästi tuen bloginpitäjän taipumusta lukea myös vääriä kirjoja, jätän tämän kommentin nimettömänä.
Onnistuit anonyymi kiteyttämään tuon ajatuksen mainiosti. Kiitos kommentistasi.