Been busy boys and girls, joten ei oo ollu aikaa kirjoitella. En ole kuitenkaan tuhlannut aikaani juttuihin joita ei voisi blogissa käsitellä, joten sikäli analysoisin tilanteen kliseellä win-win.

Torstaina Brooklynin ylpeys Natikka, Natsku eli The National VALTASI Kulttuuritalon Helsingin Alppilassa. Olin nähnyt bändin kahdesti aiemmin, tosin en kertaakaan kokonaan. Ruisrockissa 2008 keikan katkaisi humalatilassa hukatun laukun metsästys, Ankkarockissa taas Volbeatin haastattelu (lose-situation).

Lähtökohta oli sikäli hiukan huono, että menen nykyisin aika ajoissa nukkumaan, mutta Natikat aloittivat to-iltana vasta klo 22:15. Sinne on aika turha ottaa lämppäreitä IMO, koska ihmiset haluavat arki-iltana Kultsalla hengailla mielummin baarissa kuin istua katsomassa tuntematonta yhtyettä. Jäähallissa tai Tavastialla eri, kun lämppäriä voi kätevästi käydä vilkaisemassa.

Mutta National. Olihan se helvetin hieno. Kultsan akustiikka antoi seisomakatsomoon tarkat soundit, bändi jyräsi paikoin jopa post rockisti, ja intensiteetti kasvo hurjaksi loppua kohden. TOsin ankeana taktikkona lähdin vikan biisin, eli mun lempparin Vanderlyle Crybaby Geeksin, alussa narikkaan ja taksiin et ehdin edes jotenkin järkevästi nukkumaan.

Laulaja Matt Berninger on kyllä leppoisasta kännistään huolimatta erittäin tärkeä hahmo bändille. Hän käyttää laulua aika monipuolisesti ja rohkeasti. Tosin huuto- osuuksiin voisi kuunnella jotain kunnon hardcorea. Kuulostavat vähän hölmöiltä, tosin johtui ehkä miksauksesta. Mutta eihän se Matt huutaa osaa.

Tästä keikasta on jo aika paljon kirjoitettu, kuulemma istumapaikoilla - varsinkin ylhäällä - laulu ei kuulunut kunnolla ja kitarat liikaa, mutta kyllä bändi osoitti olevansa livenäkin niin tärkeä kuin viime vuoden top 2 levy High Violet antaa olettaa. Conversation 16 oli erityisen hieno, jotenkin sai ihan uusia kierroksia keikalla kuultuna.

Settilista oli tämän näköinen.

Sitten eiliseen. Näin Jukka Poika Sound Explosionin ja Jätkäjätkät Jyväskylän Lutakossa. Loppuunmyyty tupa, Jukka Pojan Kylmästä lämpimään oli myynyt kultaa, Hulkkosen veljesten synttäripäivä - aika hyvät lähtökohdat. Mutta keikat olivat vielä parempia. Jukka Poika oli hyvä, mutta keskityn nyt tässä Jätkäjätkiin, koska he ovat parhaita.

Tuntuu, että bändistä tulee jatkuvasti tiukemmin yhteen soittava. Virtuoosimainen ryhmä tuo on ollut aina, mutta on helvetin hienoa seurata miten yhdeksän jätkää puhkuu noin saumattomasti yhteen hiileen. Ja kun bändissä on Joska Josafat ja Puppa J laulamassa ja Asa räppäämässä, niin suunpieksäntäpuoli on kunnossa tavalla, josta muut suomalaisbändit voivat vain haaveilla.

Riehaannuin. En ollut juonut kuin pari olutta, joten kännistä ei ollut kyse. Se karnevaalimeininki, mielipuolinen balkan-punk-hop vaan tempaa mukaansa. Takanani seisseen mimmin se tempaisi mukaansa niin kiivaasti, että vieruskavereita kaatuili kun hän ryhtyi pogoamaan. Järkälemäinen kokoni piti minut pystyssä, mutta vain vaivoin.

Asan biisejä Jätkäjätkät vetävät nykyään harvemmin, ukko kiertelee dj:n kanssa "räppikeikoilla". Leijonaa metsästän kuultiin silti niin ekstaattisena versiona että meinasin pyörtyä. "Kaduilla maailmanmestareita ysiviisi, mä en tiedä lätkästä mut tää on leijonabiisi". V I T T U.

Ja se pesäpallobiisi, voi HERRAMUNJEE. Järki meinas lähtee siinä kyydissä. Kasio Rantala ja percumies Pekkakin räppäävät. Hienoa kamaa. Ja Joskan ääni käy herkissä paloissa sieluun asti. Vittu, on tuo nyt Suomen paras livebändi, vaikka PMMP, Lapko ja muutama muu pääsevätkin lähelle.

Tulossa toinen levy Jatkojatkot.Odotan.

Mutta arvatkaapa mitä? Armas työnantajani oli niin armollinen, että meni ja tallensi sekä Jukka Pojan että Jätkäjätkien keikat! KATSOKAA NE!


Irrotellaan lopuksi Jätkäjätkien pesäpallobiisillä. LAITON!

Kiitos livemusiikki. Parhaimmillaan olet parasta. Rakastan sitä tunnettä mikä esimerkiksi tuolla Jätkäjätkien keikalla syntyi. Riemu ja riehakkuus. Leveästi hymyilevä Asa kapellimestarina.