Kaipaan sellaista ihmisen ja median välistä suhdetta kuin minulla ja brittiläisellä Metal Hammer -lehdellä oli noin vuosina 1995-2000.

Huittisissa oli "yllättäen" ihan paska levykauppatilanne, vaikka tosin on kiitettävä 10musiikkia siitä, että kauppaan tilattiin aina black metallia paikkakunnan suuresta fanikannasta johtuen. Mutta Metal Hammer -lehti ilmestyi onneksi tasaisen varmasti S-Marketin lehtihyllyyn, ja sen minä hain joka kerta heti ilmestymispäivänä. Se oli tietenkin viikon britti-ilmestymisen jälkeen, mutta muistan vieläkin sen tunteen kun näin Huittis-Markettiin mennessäni, että Hammerin uusi numero on saapunut.

Kun uusi numero tuli, kiiruhdin heti kotiin ja omaan huoneeseeni. Pistin oven kiinni ja jotain hyvää musiikkia soimaan - parhaassa tapauksessa olin ostanut samaan aikaan jonkun uuden levyn jota kyseisessä numerossa käsitellään. Yleensä se oli vain haave, sillä suurtakaan osaa käsitellyistä levyistä ei löytynyt Huittisista. Luin joka tapauksessa lehden kannesta kanteen, joka ikisen jutun. Ekan lukukerran jälkeen palasin vielä mehukkaimpiin juttuihin.

Lehden tekijät tulivat minulle tutuiksi, sillä juttujen tyyli oli persoonavetoinen. Hammerin jutut olivat myös aika kaverijournalistisia, vaikka kyllä haastateltavat välillä suuttuivat ja toki jutut käsittelivät myös arempia aiheita. Paljon oli myös ryyppyjuttuja bändien kanssa, mutta jotenkin ne tuntuivat mielekkäämmilta kuin Timo Isoahon Soundi-raportit Nightwishin tai Kotiteollisuuden kiertueilta. Kaverijournalisminkin voi tehdä tyylillä.

Sehän on varmasti kenen tahansa mediantekijän pyrkimys, muodostaa vahva side lukijaan/kuulijaan/katsojaan. Minun kohdallani Metal Hammer onnistui siinä paremmin kuin kukaan muu. Ehkä se johtuu myös otollisesta iästä, ja vaikka nykyäänkin luen Kuukausiliitteen kannesta kanteen heti sen ilmestyessä, ei minulla siihen lehteen mitään intohimoista suhdetta ole - tai mihinkään muuhunkaan lehteen.

Metal Hammer on myös ainoa lehti johon olen lähettänyt lukijakirjeen. Kiitin lehden laadusta ja harmittelin etteivät lehden mukana tulevat levyt päätyneet Suomeen asti. Päätoimittaja Robyn lähetti minulle postissa kyseisen numeron levyn ja kertoi että kansi-cd:iden saamisesta Pohjoismaihin neuvotellaan. Puolen vuoden päästä niitä alkoikin tulla, mikä teki lukukokemuksesta entistä syvemmän.

Kiitos siis Metal Hammer, ilman sinua en olisi koskaan ruvennut kuuntelemaan Fear Factorya, Pulkasia, Cradle of Filthiä, Brujeriaa, Dog Eat Dogia (jotka olivat lehden toimituksen mukaan eniten alkoholia käyttäviä muusikoita), Coal Chamberia (joka on kyllä nyt kuunneltuna täyttä paskaa) ja monia monia muita.


Luin huvikseni Metal Hammeria pari numeroa sitten. Eri tekijät, paskoja bändejä eikä jälkeäkään wanhasta fiiliksestä. Maailma muuttuu.

Mihin mediaan sinulla on ollut intohimoisin suhde?