Tämä on Also Sprach Jussi -blogin sadas postaus! Ja kirjoitan itkemisestä...

Kävi nimittäin niin, että katsoin Mika Hotakaisen ja Joonas Berghällin kehutun Miesten vuoro -dokumentin. Elokuva on aivan syystä kehuttu tuotos, eikä tämä blogikirjoitus kritisoi Miesten vuoroa tai mitään muutakaan elokuvaa. Tämä on löyhähkösti elokuvan mieskuvaan liittyvä mielipidekirjoitus.

Olisiko nimittäin niin, että miesten itkemiseen liittyvä myytti olisi vanhentunut, tai ainakin samalla tavoin paisuteltu kuin suomalainen sisu tms. kansallistunteeseen liitetty tavaramerkki? Onko suomalaisten miesten edelleen niin vaikea itkeä?

Tämä on tietenkin perspektiiviharha, mutta minun näkökulmastani katsottuna suomalaisten miesten ei ole sen vaikempaa itkeä kuin naistenkaan. Ehkä siksi aavistuksen kyllästyttää se romantisoitu kuva, että kun könsikäs vihdoin kahdeksan kossupullon jälkeen tirauttaa yhden kyyneleen, pitää sitä tervehtiä aplodein - rivien välissä kuitenkin ajatus, että älä nyt silti jatkuvasti ala viuraamaan.

Kun kerran maamme miesten jokseenkin yleisesti tunnustettuna ongelmana on tunteiden patoaminen ja siitä johtuvat mielenterveyden ongelmat ja väkivallanteot, eikö median ja käsikirjoittajien olisi aika hiukan vaihtaa kuvastoa? Pikkuisen modernimpaan suuntaan?

*****

Varsinkin jos Vic Chestnuttin tarina on tuttu, on tässä väkisinkin kyynelet kirvoittavaa materiaalia. Jostain syystä myös monet PMMP:n biisit itkettävät. Eivätkä huonoudellaan, vääräleuat.


Ja vielä ei-itkuun-liittyvissä asioissa:

Kun Nalle Österman nyt on vetäytynyt Rumba.fi-bloggarin paikalta mahtavan Härmägeddön-kirjan julkaisun myötä, kannattaa tutustua sivuston Berliinin-kirjeenvaihtaja Kai Vikkelinin teksteihin. Viihdyttävää tavaraa. Saman kirjoittajan kaikkia tekstejä ei löydy yhden linkin takaa, joten käyttäkää Sam Earchia.

PS. Miesten vuorossa parasta Joonas-karhu ja isäntänsä <3 Jos dokkarit kiinnostaa, niin Yle Areenasta löytyy myös päräyttävä Manageri-dokumentti. Ei ole pitkä, takaan ettette pety.