En nyt halua olla erikoisuudentavoittelija (no haluanpas), mutta luulen vahvasti, että tämä on ainut suomalainen musiikkiblogi jossa kirjoitetaan Stellan uudesta albumista. Se on tämän suomalaista rockia soittavan yhtyeen neljäs, ja ehdottomasti onnistunein.

Stellaa olen kuullut alun perin työn puolesta, niitä singlejä. Jotkut niistä ovat olleet hyviä, mutta kokonaisen levyn vertaa en ole tosiaan koskaan yhtyeestä innostunut.

Jokin on muuttumassa, sillä tätä neljättä levyä olen kuunnellut äärimmäisen paljon. Ei, se ei tee Stellasta Suomen Radioheadia, vai mitä Rumbassa yritettiinkään maalata, mutta se on sydämellä ja taidolla tehtyä rock-musiikkia, joka soi niin ilmavasti ja maisemia maalaten, että tekee mieli itsekin ruveta kirjoittamaan hetken hiljaa olevasta kesän heinästä.

Tämä levy kuulostaa myös viehättävällä tavalla 1970-luvulta. Kaikenlainen retroilu on aika tylsää jos se tehdään pakonomaisesti pastissina, mutta esimerkiksi äsken lainaamani levyn huippukohta Kesän heinä on hiljaa hetken on niin kevyt-Zeppelin-PinkFloyd, että tekee gutaa. En yleensä edes suomalaisessa rockissa kiinnitä huomiota kitaransoittoon, mutta tällä levyllä riffit on soitettu jotenkin huomiotaherättävän hienosti.

Tämä ei ole taidemusiikkia, vaan suomirockia. Siksi onkin niin tärkeätä, että nimenomaan suomirockin tekijöissä on näin taitavaa väkeä. Ainahan voi hehkua jotain Siinain upeutta tai jonkun muun pienen piirin sankarin huomiota blogeissa, mutta jos tekee suomirockia näin hienosti, niin en voi muuta kuin kumartaa syvään ja nostaa hattua - molemmat tietenkin vertauskuvallisesti.

Uskallatko kuunnella? (Spotify-linkki)

PS. Sinkkubiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin tuntui ennen loppulevyn kuulemista freeshiltä uudistukselta Stellan tyyliin, mutta lopulta se on vain levyn keskitasoa.

PPS. (vai miten se toinen ps ilmaistiinkaan...) Laulajalla on tiettyjä maneereja joista en pidä, mutta en anna sen häiritä.

Arvosana on kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa!