Jahas, Florence Welchin toinen albumi siis. Ensin pieni "first world problem", eli hemmotellun musiikinkuuntelijan valitus: Muutaman ekan kuuntelun jälkeen rupean muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuuntelemaan levyjä shufflella. Florencen levystä on Spotifyssä mega deluxe -versio, johon on ympätty jotain demoja mukaan. Nämä demot eivät kuitenkaan kiinnosta minua koska ne eivät kuulu varsinaiseen levyyn, joten shuffle-kuuntelu tuhoutuu.

Outoa on sen sijaan se, että känny-Spofityllä kuunneltuna löytyy myös bonukseton versio, jolloin shuffle onnistuu. Kuuntelinkin Ceremonialsia tänään lenkillä ja koin suurta mielihyvää.

Mikäli olet lukenut yhdenkin jutun koskien Ceremonialsia, tiedät että se on iso levy. Muistaakseni Florence hehkutteli Pitchforkissa ennen albumin ilmestymistä, että keskittyy nyt siihen tyyliin jonka tajusi vasta kesken debyyttilevy Lungsin tekemisen. Ceremonials keskittyy jättimäiseen ja teatraaliseen poppiin, jota ekalla levyllä edusti ehkä lähinnä Dog Days Are Over, joka tosin oli aika pienimuotoinen ralli verrattuna näihin.

What the Water Gave Me ja Shake It Out lupasivat hyvyyttä, ja sitä myös saatiin. Arvasin oikeastaan levystä käytävän keskustelun noiden kahden biisin pohjalta: Joko albumi on liian massiivinen ja hengähdystaukojen puutteesta johtuen monotoninen tai sitten tähän teatteridramaattiseen tunnemyrskyyn hyppää pidäkkeettä mukaan.

Myönnettäköön, että aluksi ajattelin minulle käyvän kuin ensimmäisen esimerkin ihmisille. Jokainen biisi rakentaa oman massiivisen huippukohtansa, ja kappaleiden välinen dynamiikka jää aika ohueksi. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen en voinut enää mitään, kuuluuhan tunteikas musiikki yleensäkin heikkoihin kohtiini.

Ihailen Florencen ja tuottaja Paul Epsworthin työtä. Ceremonials on kaukana peruspopista, mutta sitä ei ole kuitenkaan tehty vieraannuttavan vaikeasti, vaan koko kansaa syleillen - laadukasta pop-musiikkia siis. Lungs oli jonkinlainen yllätyshitti, mutta uskon että tällä kertaa vielä suurempi joukko saattaa löytää tämän lahjakkuuden. Vaikkei tästä mitään Adelen veroista hittiä ole tulossa, on Florence + the Machinessa jotain samanlaista universaalia kiinnostavuutta.

Parhaat biisit sinkkujen lisäksi Strangeness and Charm,  Leave My Body,  Lover To Lover ja Breaking Down (edes pieni hengähdystauko), Heartlines ja ÄH, eihän tässä huonoja biisejä olekaan.

Luovuin arvosanoista, mutta mahtava levyhän tämä on. Kuuntele Spotifyssä tai osta kaupasta.