Leonard Cohen on mahtava, ei voi muuta sanoa. Pikku hiljaa iän karttuessa olen rakastunut hänen musiikkiinsa enemmän ja enemmän - ja mikä tärkeintä sanoituksiin, jotka ovat runoutta. Ei "kuin" runoutta tai "melkeinpä" runoutta, vaan ne toimivat aivan yhtä hyvin myös runoina, ja käsittääkseni jotkut tekstit ovat syntyneetkin ensin vain paperille.

Eilen ukko esiintyi HJK:n kotistadionilla, jota tällä hetkellä kutsutaan Sonera Stadiumiksi. Silloin kun näin R.E.M.:n keikan samassa paikassa, oli sen nimi Finnair Stadion. R.E.M.:illä oli sään puolesta huonompi tuuri, mutta toisaalta heidän reippaampi ilmaisunsa ei kärsinyt sateesta - päin vastoin. Cohenin kohdalla pelkäsin rankkasadetta, koska paikkani oli permannolla, mutta onneksi ilma oli lämmin ja sateen osalta selvittiin alkupuolen tunnelmaa luovalla ohuella sumusateella.

Lennyn bändi on reteä kokoelma läpitaitavia muusikoita, jotka eivät kuitenkaan Stingin taustabändin tapaan brassaile ja briljeeraa, vaan ennemminkin tunnelmoivat laulajansa arvolle sopivasti. Taustalauluista vastaa Cohenin sävellyspartneri ja pitkäaikainen yhteistyökumppani Sharon Robinson sekä todella ihq:t Webb Sistersit.

Tiesittekö, että Leonard Cohen vietti 1990-luvun loppupuolella monta vuotta buddhistimunkkina Kaliforniassa sijaitsevassa retriitissä? Että hän oli jonkun buddhisti-gurun assistentti? Sitten hän palasi yhteiskuntaan, manageri kavalsi häneltä viisi miljoonaa dollaria (goodbye eläkerahasto) ja ukon oli pakko lähteä kiertueelle. 2008 starttasi rundaus, ja suosion renessanssi on ollut armottoman upeaa kuultavaa.

Eilisen keikan alku Dance Me To the End of Lovesta lähtien oli vaarallisen lähellä Pori Jazzin tunnelmaa. Toimitusjohtajat filteillä kalliiden piccolo-viinipullojen kanssa ja sitä rataa. Mutta pikku hiljaa Cohen tiivisti otettaan yleisöstä. Hän täyttää tässä kuussa 78 vuotta, mutta hypähteli rennosti lavalle, sekä polvistui ketterämmin kuin esimerkiksi minä. Vain silloin kun hän hattu kourassa kunnioitusta osoittaen seurasi muusikkokollegoiden sooloja näytti käppyräasento miehen todellisen iän.

Satoja keikkoja myöhemmin Cohen ajattelee yhä jokaisen biisinsä sanat niitä laulaessaan. Tästä syystä moneen biisiin pääsi vielä syvemmälle kuin jos vain kuuntelisi sitä sanoitusta lukien. Silmät kiinni, ryppyiset posket roikkuen Cohen hönkää, että "there's a crack in everything/ that's how the light gets in".

Toinen puoliaika, ja Suomen syksy on pimentynyt. Ukko pistää syntikastaan halvan biitin ja laulaa Tower of Songin niin vahvasti että itku tulee. Ja sen perään vielä vähäeleisempi Suzanne. Sitä unohti istuvansa Hjalliksen rakentamat putkihökkelin ympäröimällä muovinurmikolla.

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here
In the Tower of Song

Onneksi menin, onneksi menin. Vanhuudessa on voima.

Mutta sanoiko Cohen tosiaan vahingossa pitkäaikaista ystäväänsä Sandraksi, vaikka tämän nimi on Sharon? Oliko tämä vanhuudenhöperöyttä vai vitsi jota en tajunnut?

Ja kuka lähetti mainitulle Sharonille kukkia keikan loppupuolella? Kukkia, jotka Cohen tyylikkäästi kiikutti leidille.

Onneksi iltapäivälehdetkin kertoivat tämän jumalaisen neron vierailusta Suomessa. Kertoivat siis sen, että joku tyyppi raahattiin ekan biisin aikana pois keikalta.  Onneksi HBL:n Janne Strang kirjoitti hienosti keikasta, vaikken kaikkea ruotsinkielisestä repparista tajuakaan.

Sanomattakin selvää, että palvon.

PS. Otin kuvia Lumiallani, mutta eihän sillä mitään kelvollisia saa. Sääliksi kävivät ne ihmiset, jotka tuijottivat keikkaa digikameransa näytön läpi. Näytön, jolta näkyi stadionin videonäyttö. Seuraava askel on nauhoittaa keikan musiikki ja kuunnella se huonompilaatuisena muutaman sekunnin viiveellä kuulokkeista.