Levyarvio: The Ocean - Pelagial

NONIIN, tämä tulee ihan saatanan myöhässä, en minä seuraa aikaani, olen moukka, idiootti, NOLLA!

Itseruoskinta on suoritettu. Tämän levyn löytäminen on myös tarina siitä, miksi kaikki vuoden loppuun ajoittuvat parhaat levyt -listaukset ovat tärkeitä. Tämä levy nimittäin valittiin Inferno-lehden toimituksen äänestyksessä viime vuoden parhaaksi ulkomaiseksi levyksi. Päätin kuunnella mistä on kyse, koska bändi oli minulle entuudestaan täysin vieras.

Onneksi kuuntelin. On saatanan kova. On kova. On. On KOVA, on! The Ocean on Wikipedian mukaan saksalaisen Robin Stapsin ympärille koottu yhtye, jonka muut jäsenet ovat sveitsiläisiä. Staps on duunaillut issesseen musaa Ocean-nimellä 2000-luvun alusta lähtien, mutta 2010 yhtye julkaisi nykymuodossaan kaksi levyä, jotka ilmeisesti ovat lähempänä Pelagialia verrattuna auteur-henkisiin ensilevyihin.



Asiaan: Pelagial on TEEMALEVY. Vittu. Teemalevy. Metallimiehet niitä rakastavat, ja välillä tarttuvat toimeen. Niin myös Staps. MUTTA Pelagial on oikeasti todella onnistunut ja perusteltu konseptilevy.

Pelagialissa laskeudutaan kohti meren pohjaa. Alussa ollaan pinnassa ja räiskitään, lopussa vajotaan paikkoihin, joista toivo on hyvin pitkälti kadonnut. Vastaan tulee otuksia, joita ei hirveän mielellään haluaisi nähdä.

Ja - kuten arvasitte - teemaa käsitellään myös kuvainnollisella tasolla. Syvyys-metafora. Kyllä te tiedätte.

Robin Stapsin visio toimii, koska hän ei ole toteuttanut sitä musiikillisesti kliseisimmällä mahdollisella tavalla. Itse aiassa levyn alussa bändi kuulostaa melko paljon Oceansizeltä tai Between the Buried and Me:ltä, ja jopa joltain alternative rock -yhtyeeltä.

Laulaja Loic Rossettin äänenkäyttö onkin ihailtavan vapaata. Monen doom- ja TUNNELMAmetalliyhtyeen helmasynti on käyttää paljon puhuttuja osuuksia (aina huono ratkaisu), mutta Rossettin joskus jälkigrungehtavakin laulu sopii yhtyeelle mainiosti.

Myöhemmin bändi kuulostaa Opethin Ghost Reveriesiltä, etenkin soiton itsevarmuudessa ja upeassa tavassa kuljettaa melodiaa. Myös Machine Headin kahta viimeistä levyä löytyy tavasta kuljettaa kitaraleadia huiluäänillä.

Myös Gojira ja Mastodon on mainittava, vaikka The Oceanin (miksiköhän tämän niminen bändi teki meren syvyydet -teemalevyn vasta nyt?) äänimaailma on kyllä hyvin vahvasti heidän omansa.

Levy ei väsähdä missään vaiheessa, ja jo viiden kuuntelun jälkeen tiedän, että tähän on palattava vielä usein. Pitää hommata tämä vinyylinä, se nyt on selvä.

Palvon.



This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

2 Responses to Levyarvio: The Ocean - Pelagial

  1. Anonyymi says:

    En niin musiikista valita mutta ah miten levyn teema lammittaa meribiologin mielta! Pitaa muistaa huomenna kahvihuoneessa mainita tasta, tyokavereiden tutkimuskohteet kun on valilla epipelagic - hadal, plus tietty oma rakas vaikkarinaihe benthos :D

    Kiitos taas kivasta kirjoituksesta ja mukavaa uutta vuotta!

    Anni

  2. Jussi says:

    Kiitos kommentista Anni! Ja mukava kuulla että teema on ainakin päällisin puolin tarkasteltuna tieteellisesti paikkansa pitävä.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...