Levyarvio: Foo Fighters - Sonic Highways

Minä olen siinä mielessä ennalta-arvatta ja tylsä musadiggari, että minusta Foo Fightersin kaksi parasta levyä ovat heidän kaksi ensimmäistä levyään. Ensimmäinen demo oli paras.  Pitäisikin oikeastaan kirjoittaa debyytistä Levyhyllyn aarteita -sarjaani. 

Näiden kahden levyn lisäksi Foo Fighters on julkaissut hyviä, mukiinmeneviä, tylsiä ja liikaa yrittäviä levyjä.

Heidän edellinen levynsä Wasting Light yritti liikaa. Maailman suurimpien rockbändien liigaan kuuluva bändi yritti yhtä rockin suurista tarinoista - paluu juurille. Levy äänitettiin jossain autotallissa pelkillä analogilaitteilla, ja sävy oli Echoes, Silence, Patience & Grace ja In Your Honor -levyjen pöhöttyneen rockin jälkeen ripeämpää ja raskaampaa.

Mutta mailaa puristettiin liikaa, ja lopputuloksena oli bändin heikoin albumi.

Sonic Highways on parempi levy kuin Wasting Light, muttei silti kovin hyvä. Vähän hyvä. Osin hyvä.

Ensinnäkin bändi on irtonaisempi kuin aikoihin. 2000-luvulla omaksuttu mammuttitauti ja turvallisuudenkaipuinen stadionrock on saanut väistyä irtonaisemman ilmaisun tieltä, mikä kuuluu parhaimmillaan Colour and the Shapen mieleen tuovissa powerpop-sävyissä (What Did I Do/God As My Witness).

Tässä arvostelussa ei ole tarvis kiinnittää huomiota parin jakson perusteella mainioon Sonic Highways -tv-sarjaan, sillä levyn biisit eivät kuulosta leimallisesti alkuunkaan niiltä kaupungeilta jossa ne on nauhoitettu. Esimerkiksi eilen nähdyssä Austin-jaksossa esiintyneen Gary Clark Jr:n kitarointi on mainitulla What Did I Do/God As My Witnessillä onnistuttu piilottamaan täysin Foon turvarockin alle. Voi siis sanoa, että tv-sarja on mielenkiintoista musiikkihistoriaa ja tehokasta promoa tälle levylle, muuta yhteyttä levyyn ei ole.



Levyä kuunnellessa on pakko hyväksyä, että Foo Fightersien rehevin luomiskausi on ohitse. On hienoa, että bändi saa aikaan edelleen kelpoja levyjä, mutta ensimmäisen neljän levyn luomisvoima on muisto vain.

Pahiten tämä korostuu rankemmissa biiseissä. Dave Grohl huutaa kuin syötävä, mutta mitään raivon tapaistakaan ei menosta välity.

Olisihan se tavallaan epärealistista ajatella, että hänessä raivoa vielä olisi. Hänen uransa on jo nyt uskomaton: Aikansa vaikutusvaltaisimman bändin rumpali perustaa oman bändin, jonka ensimmäisellä levyllä soittaa kaiken. Sitten Grohlista tuli jo toistamiseen maailman isoimman rockbändin jäsen. Uskomaton ura.

Mutta nyt se ura on vaiheessa, jossa voi nautiskella menneistä onnistumisista. Katalogi riittää mittaviin kiertueisiin, ja muutama uusi biisikin on mukava vetää. Vaikka Feast or Famine.

Ehkä harmittavinta Foo Fightersin nykytilanteessa on, että he ajattelevat edelleen kuuluvansa uutta luovien ja elinvoimaisten rock-bändien joukkoon. Vaikkapa Sunrise Avenuen tarina on siksi uskottavampi, että he keskittyvät tekemään tarttuvia biisejä Bon Jovia ihaillen, kuin että he otsa hiessä yrittäisivät luoda jotain merkittävää levyä vielä siinä vaiheessa, kun heidän bändinsä musiikki on espoolaisissa autoissa (Taas espoolaiset ja autot -vertaus. Koittakaa kestää.) siirtynyt samaan levypinoon Iron Maidenin, Metallican ja Volbeatin kaltaisten turvarock-yhtyeiden kanssa.

No recess.

Yritin kovasti löytää jotain nasevaa Nirvana-lainausta, ja tuo oli parasta mihin pystyin.

Sonic Highways on armollisen pituinen. Kahdeksan biisin joukossa on kuitenkin kolme tylsää ja mitäänsanomatonta biisiä (Outside, In the Clear ja Subterranean) ja yksi ärsyttävä biisi (Congregation), sekä tietysti tyhjänhuutamiseksi lopulta menevä Something From Nothing (hyvä melodia) joten osumaprosentti ei ole riittävä.

Paras biisi on jo monesti mainittu What Did I Do/God As My Witness -tupla, Feast and the Famine rivakka ja hyvin päähän jäävä ja I Am a River alkukankeudesta huolimatta lentoon lähtevä lopputunnelmointi.

Haastattelujen perusteella haluaisin olla Dave Grohlin ystävä ja hengata bändin kanssa, mutta tämä levy ei silti jää historiaan.



This entry was posted in ,,. Bookmark the permalink.

4 Responses to Levyarvio: Foo Fighters - Sonic Highways

  1. Nimetön says:

    Taitaa olla ensimmäinen suomalainen arvio tästä levystä, kiitos ripeydestä. Arvio on hyvä, vaikka en levyä ole vielä uskaltanut ostaa. En uskalla ostaa, sillä pettymyt edelliseen oli niin suuri. Piti olla paras sitten Colour and the Shapen, mutta oli surkea. Puuduttava ja nolo. Plääh ja huoh.

    Kaksi ensimmäistä levyä olivat todella hyviä. Mutta oli se kolmaskin. Sen soundimaailma oli hieman outo, mutta biisit oli hyviä. Tuon kolmannen levyn taso onkin ollut diminuendoa. Melko tasaista ja no, tylsää. Echoes, silence etc. nousee kyllä melko korkealle mammuttimaisuudestaan huolimatta, koska se sopi tyylillisesti kundien nykyhabitukseen. Ei 40+ miljonääriperheenisältä sitä raivoa löydy. Ei tietenkään. Turha sitä on yrittää väkisin vääntää, se ei ole uskottavaa ja on lähinnä noloa. Kuten Wasting Light. Ei Mikko Kuustonenkaan riehu ja huuda. Dave on ameriikan Mikko.

    Vertaus Sunrise Avenueen oli osuva. Foo-fanina tykkään kyllä enemmän Sunrisen nykymatskusta kuin Foosta, vaikka tuon myöntäminen sydäntäni raastaakin. Sunrise löysi lehmänsä ja osaa sitä lypsää taitavasti. Toivottavasti Foot osaavat myös myöntää itselleen, että ovat jo vanhenevia setiä, eikä kukaan (muu) odota heidän enää tekevän uutta Colour and the Shapea. Vanhenevissa sedissä ei ole mitään vikaa, olen itsekin sellainen.

    Sami (yritin loggautua, mutta ei onnistunut :)

  2. Jussi says:

    Kiitos kommentista Sami! Hyvää pohdintaa.

  3. Tämä on elämäni ensimmäinen kirjoitus/vastine tai kommentti blogiin. Ikinä. Ennen siirtymistä tuskalliseen prosessiin Sonic Highways levyn osalta tunnustan avoimsesti että olen fan-boy. Foo Fighters on kuulunut jo ensimmäisestä levystä lähtien levylautaseni vakiokalustoon. Dokumenttien osalta on täyttynyt lähes hurmoksellinen tuntuma Grohlin musiikilliseen yli-kompetenssiin ja koko orkesterin tarinaan. Siitäkin huolimatta että bändin historia on kaikkea muuta kuin siisti ja harmooninen. Mutta eikö suurilla musiikin historiassa näin monesti ole. :)

    Luin tämän arvostelun heti kun se ilmestyi. Siihen mennessä olin seurannut Yle Teemalta tulevaa sarjaa ehkä 3-4 osan verran. Olin aivan varma että levy on täyttä timanttia. Luin arvostelun ja otin itseeni. Kului viikko jos toinenkin ja siirsin levyn Music Unlimited palvelussa (sony) luurini soittolistalle kansioon "The Foo".

    Jo levyn ensimmäinen koko kuuntelu kerta veti kylmän hien niskaan. Olin epävarma. Avausraita on perushyvä ja se toimii. Feast and the Famine parantaa jopa hieman ja samaan pääsee Congregation. Sitten alkaa vaikeudet. In the Clear tuntuu lohduttavan tutulta ja on eräänlainen kompromissi jonka ostan. Muuten loppu levy on täysin turta. Annoin 2 lisäkertaa aikaa, mutta silti sanoma pysyy. 3 hyvää ei riitä enää.

    Arvostelija mainitsee "Sonic Highways on armollisen pituinen" ja on tässä kirvelevän oikeassa. Siirtyminen seuraavaan levyyn omalla soittolistalla (Wasting Light) tapahtuu riittävän nopeasti. Pidän pääni tällä kertaa siinä, että Wasting Light oli ja on onnistuneempi teos kuin tämä uusi. Tai ehkäpä se on toimivuuden rakenteeltaan hyvin lähellä (biisien määrä suhteessa hyviin ja paljon kuunneltaviin) Sonic Highways levyä.

    Ongelma on että nyt on takana kaksi levyä joihin mahtuu aivan liian monta ns. heikkoa vetoa. Kokonaisuus alkaa ilmeisesti pikkuhiljaa hiipumaan. No onko Foo nykyään siis turva-rockia? Kyllähän se on, mutta kun oma ikä alkaa kohta nelosella se riittää. Foo-Musiikki tarjoaa tältä osin turvallista ja kotoista tunnelmaa jota tarvitsee. Musiikillisesti olen ns. cherry-picker eli kuuntelen sitä täysin fiiliksen mukaan ja fiilistä hakiakseni. Vaihtelu väli on jotain Beastie Boys ja Dimmun välillä. Tuohon väliin mahtuu aika monenlaista tuuttaajaa, jotka toimivat Grohling pumpun taustanauhoina oman elämäni soundtrackillä.
    Jos tämä tylsä ja rakenteellisesti heikko avautuminen on henk.koht etappi kohti musiikillista kasvamista tai muutosta niin olkoon niin, mutta yhdestä asiasta olen varma. Foo Fightersin kohtaaminen Ullevin stadikalla kesällä 2015 tulee olemaan jotain merkittävää. Olenhan sitä jo odottanut kohta toistakymmentä vuotta. Syy miksi en päässyt suomen keikalle 2011 onkin toinen juttu. Siihen liittyy juhannus, anoppi, mökki, kompromissit ja tuska. Mutta se onkin toinen tarina se

  4. Jussi says:

    Arvostan avautumistasi Mikko, hienoa että ihmisillä on sanottavaa musiikista. Sinänsä tiedän kyllä, miten vittumainen tunne on, kun huomaa lempibändin tehneen vähän heikomman tai jopa huonon levyn.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...