Teki mieli lukea scifiä, kyselin Twitterissä suosituksia ja käyttäjä @sami_sundell suositteli tätä. Samilla tuntuu muutenkin olevan scifi hallussa, eli ei kun sinne kyselemään jos kiinnostaa.

Ninefox Gambit on ensimmäinen osa palkitusta trilogiasta. Itse kun en genren uutuuksia hirveän aktiivisesti seuraa niin en ollut koskaan koko kirjasta kuullutkaan. Mutta sen verran tosiaan luotan suosittelijan sanaan ja googlauksen paljastamaan statukseen että päätin tarttua.

Jenkkikirjailija Yoon Ha Leen teos ei ole mitään pientä piiperrystä tai intiimiä ihmiskuvausta avaruusympäristössä. Se on sitä kaikista massiivisinta planetaarista avaruusoopperaa, jossa on lisäksi hyvin vahva tekninen pohjavire. Eli siis paljon omia keksintöjä ja näiden taustaa. Ei jokaisen pala kakkua, siis.

Olen digannut Dan Simmonsin kirjoista paljonkin (Ilium arvosteltuna täällä, aika hutaisten olen kirjoittanut vuonna 2011), ja ne edustavat nimenomaan tätä avaruusoppera-genreä, massiivista avaruusalusten ja tapahtumien liikettä valtavassa tyhjyydessä. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä Ninefox Gambitista aivan yhtä paljoa.

On kirjalla ansionsa. Skaalan valtavuudesta huolimatta Yoon Ha Lee keskittyy avaruussodan komentajaksi pienen yksikön johtajan paikalta repäistyyn Cherisiin, ja hänen sisälleen herätettävään tuomittuun sotarikolliseen, kenraali Jedaoon, jonka avulla Cheris toivoo voivansa kutistaa massiivisen (tietysti) keinoplaneetan (?) haltuunsa ottaneet kapinalliset.

Pitkä virke, mutta niin on kirjakin.

Parasta tässä kirjassa oli Cherisin ja Jedaon lisäksi Yoon Ha Leen kehittämä logiikka, jonka mukaan kirjan todellisuuden sodat toimivat. Kaikki perustuu kalentereihin. Eikä siis niin, että hahaa, tämä on kommentaari nykyihmisen kiireisyydestä ja täysistä kalentereista, vaan niin, että todellisuus määrittyy kalenterien mukaan, aseet toimivat "calendricals"-periaatteiden mukaan. Kapinalliset ova kuitenkin käyttäneet "heretical calendaria" ja siksi heidän aseensa ja keinonsa ovat imperiumin edustajille niin vaikeita torjua.

Cheris edustaa soturikilta Keliä. Keleillä on erikoinen laumavaisto joka tekee heistä tehokkaita sotureita ryhmässä. Muilla killoilla  – tai sanoisinko ammateilla – on tietysti omat erikoistaitonsa. Tällaista scifipyöritystä.

Tämä oli ensimmäinen osa, ja jotenkin hommasta jäi sellainen fiilis, että yksikin osa olisi riittänyt. Ei jäänyt nälkää lukea kahta seuraavaa osaa vain saadakseni tietää miten Cherisille ja kapinallisille kävi. Kuitenkin kuten todettua, pidän Yoon Ha Leen kynää terävänä ja otetta uuden ajattelun luonnissa taitavana. Ei scifi-aloittelijoille.

Nyt on luvussa David Mitchellin Cloud Atlas, joka vaikuttaa ensimmäisen 200 sivun perusteella loistavalta. Leffan katsoin joskus ja se oli hirveä, mikä sai unohtamaan koko kirjan. Mutta sitten se on pulpahdellut esiin siellä täällä. Onneksi tartuin.

Olen miettinyt, miten minun pitäisi huomioida levyjä tässä blogissa. Tulin siihen lopputulokseen, että vaikka kirjoitankin levyarvioita Rumbaan ja Rytmiin, kirjoitan tännekin ajatuksia levyistä jotka ansaitsevat lisähuomiota - tai jotka ovat saaneet ansaitsematonta huomiota.

"Blogien hehkuttama" on nykyään varsinkin indiebändeille parempaa pr:ää kuin "viisi tähteä Rumbasta", joten olenkin tässä omalta osaltani mukana kehityksessä. Tämähän on blogi, ja voin hehkuttaa täällä levyjä. Kuten vaikka Interpolia.

Onko lehtien levyarvioilla sitten tulevaisuutta? Itsehän luen aina kaikkien lehtien levyarviot, mutta luulen edustavani erittäin pientä vähemmistöä. Nykyään kaiken musan kuulee netistä, joten levyarviolla ei ole enää samanlaista kuluttajapalveluaspektia kuin ennen. Nykyään niiden tehtävä on enemmänkin herättää keskustelua ja analysoida musiikkia.

Hmm, tästä pitääkin kirjoittaa joskus lisää. Mutta nyt asiaan:

Mutta se levy: Varsinkin Plenti-levyn jälkeen pelkäsin että uus Interlol menisi haahuiluksi. Interpolin musiikissa on aina ollut mahtavaa se, että biisit on jotenkin hailakoita ja epämääräisiä, kunnes yhtäkkiä tajuaa mistä niissä on kyse. Plentillä ja Our Love To Admirellä sitä tajuamista ei kaikkien biisien kohdalla tullutkaan.

Lights ja Barricade oli kuultu jo aiemmin, joten pelko "hitittömästä" levystä oli tiessään. On silti yllättävää, miten hienosti tämä levy hiipii luihin ja ytimiin. Just se Interpol-fiilis! Biisi, joka tietämättömän mielestä kuulostaa vain kaiutetulta kitaralta ja miehen määkimiseltä iskee yhtäkkiä ja yllättäen. Kuten vaikka uuden levyn aloitusbiisi Success. Tai levyn paras biisi Always Malaise (The Man I Am). Tai The Undoing, jossa Banks yhtäkkiä vetäisee kertsin espanjaksi.

Googlen kääntäjän mukaan Banks laulaa:  

Yleensä 
Olen löysä 
Olen tauko irrallaan
 Tällä sa jäte voittaa ei verrata

Googlen kääntäjä on verraton. Mutta siis: Ei pettänyt Interpol, nyt harkitaankin keikkamatkaa jonnekin lähelle. Suomeen eivät näillä näkymin ole tulossa, joten ehkä Intsikat pitää käydä katsomassa sitten Berliinissä. Vaikka Carlos D ei olekaan mukana. Ruisrockin keikka 2008 oli ah-mazing. Jurrista johtuen tuli ehkä jopa vähän kyynelehdittyä Evil-biisin aikana.


Tämä on Also Sprach Jussin eka levyarvio, joten minulla ei ole olemassa arvosteluasteikkoa. Sellainen pitää keksiä.


Interpol saa 9/10 jackrussellinterrierinkuvaa.






Hipsterivitsit ovat hauskoja, joten lisään vielä tämän hymähtelyttävän videon.