Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Tästä Tikkasen osoitetrilogian kahden jälkimmäisen osan lukemisesta on jo aikaa mutta jäänyt kirjaamatta ajatukset muistiin. Kirjaamisinnon vähyys johtuu siitä, etten jaksanut hirveästi innostua näistä kirjoista, ainakaan niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta jonka ajankuvaus ja lapsen ja vanhemman välien käsittely olivat hyvinkin herkullista luettavaa.

Majavatiellä Tikkanen itsenäistyy kompastellen ja löytää itselleen vaimon johon on melko tyytymätön. Kahta jälkimmäistä osaa määrittävä teema on Tikkasen halu harrastaa seksiä, jonka ylittää ainoastaan hänen halunsa juoda viinaa. Ymmärrän että kyse on satiirista, mutta oli silti jokseenkin väsyttävä lukea pitkäksi venyviä kuvauksia seksihimoista, joita ennen ja joiden jälkeen kirjailija juo viinaa. Kun tähän yhdistetään paikalliselle autofiktiolle tyypillinen sisäpiirimäisyys, ei voida enää puhua lukunautinnosta. Sisäpiirimäisyydellä tarkoitan lähinnä kirjailijan tapaa kuittailla olemassaoleville henkilöille, lähinnä suomenruotsalaisten kulttuuripiirien hahmoille. Voi vain kuvitella miten kirjan ilmestymisen jälkeen asialle on röhötelty jollain sikariklubilla. 

Ehkei Tikkasen tarkoitus ole ollutkaan luoda lukunautintoa. Jos hän on armoton ja ilkeä naisilleen, on hän sitä myös itselleen, ainakin romaaniensa sivuilla. Ja kun Mariankadulla lähestytään kirjoittamisen nykyhetkeä, käy homma vain kosteammaksi. Varsin ohut kirja typistää 20 vuotta Tikkasten elämästä sarjaksi pettymyksiä, ulkomaanmatkoja ja kuvailuja Tikkasen peniksen toiminnasta. Tikkasen vaimo Märta Tikkanen kirjoitti samasta aikakaudesta klassikkonsa Vuosisadan rakkaustarina, joka on huomattavasti ymmärtäväisempi ja anteeksiantavampi kuin miehensä proosa. 

Surullisinta varsinkin Mariankatu 26:ssa on se, että Tikkanen ymmärtää toistavansa isänsä käyttäytymismalleja ja ongelmia, mutta on kykenemätön tekemään asialle mitään. Jälleen kerran satiirisen tyylin läpi on vaikea nähdä yrittääkö hän edes. Hänellä on kyky nähdä ja analysoida asioiden tila, muttei kykyä nousta asian yläpuolelle. 

Myöhemmin Tikkanen kirjoitti kaksi osoitekirjaa lisää, mutta ne taidan jättää lukematta. Tästä trilogiasta otan matkaan terävän tyylin ja ensimmäisen osan kirkkaat huomiot, jotka kulunut aika kirjailijalle soi. Eläessään vanhemmaksi hän olisi saattanut löytää vuosistaan Märtan kanssa muutakin sanottavaa kuin nussimisen ja viinan himoa. 

Tämä kirja oli ollut henkisellä lukulistalla jo pitkään, mutta kohtalo johdatti sen eteeni vasta kesäkuussa 2022. Olimme nimittäin perheen kanssa Mallorcalla lomalla ja mukaan ottamani kirja (Elena Ferranten Napoli-sarjan 2. osa) oli luettu jo pari päivää saapumisen jälkeen. Onneksi retki Palmaan mahdollisti vierailun Fine Books -kauppaan vanhassa keskustassa. Sieltä löysin euron pokkarihyllystä tämän Disgracen sekä Robert Heinleinin Moon Is a Harsh Mistressin. 

Tiesin, että kirja ei ole mikään kevyt lukaistava, mutta toisaalta rantahiekalla varjossa makoilu pehmensi mukavasti Disgracen armottomuutta ja antoi toisaalta rauhaa tutkia kirjan nerokkuutta ilman kurjuuden maksimointia. 

Lyhyesti Disgrace kertoo etelä-afrikkalaisesta kirjallisuuden professorista, joka hetken mielijohteesta puoliksi pakottaa opiskelijansa irtosuhteeseen kanssaan. Suhde paljastuu ja professori joutuu eroamaan, koska ei suostu pyytämään julkisesti anteeksi ja katumaan tekoaan. Professorin mielestä hän ei ole toiminut väärin. Työttömänä hän muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, joka pyörittää hippiaatteen värittämää maatilaa vihamielisissä olosuhteissa. Tämän enempää en viitsi spoilaamatta kertoa. 

Taustalla on tietysti Etelä-Afrikan apartheid, jota Coetzee taitavasti alleviivaamatta yhtenä teemana käsittelee. Valkoisia maanviljelijöitä ei pidetty kovin suuressa arvossa apartheidin aikaisen politiikan johdosta, ja kirjan kirjoittamisen aikaan (1999) apartheidin lopettamisesta oli ehtinyt kulua alle kymmenen vuotta. 

Coetzeen tyyli kirjoittaa on ankarasta ja vakavasta aiheesta huolimatta herkullinen. Hän kerrostelee teemoja, välttää kirjoittamasta yksikerroksista moraalisatua ja antaa lukijan tulkita henkilöhahmojen motiiveja ilman liiallista selittelyä. Lyhyesti juuri sellainen romaani josta pidän. Sellainen, joka lukemisen jälkeen jää mieleen pyörimään – pieninä kiusaavina ajatuksina, teemoina, oivalluksina. Älykästä kirjallisuutta, mutta ei älykkyydellä briljeeraavaa. 

Rotusorron lisäksi kirjan tärkeäksi teemaksi voi hyvin nostaa itsemääräämisoikeudet, armon ja etuoikeudet joista vaikkapa professori Lurien on niin hankala luopua. En tiedä oliko se Coetzeen tarkoitus, mutta Lurien projekti jossa hän kuilun pohjalle pudottuaan ryhtyy säveltämään oopperaa tutkimansa runoilija Byronin elämästä vaikuttaa itseironiselta ja ehkä myös rehelliseltä viittaukselta miesneron katseeseen. Runoilija tai kirjailija tutkii romantiikan aikakaudella suuria kysymyksiä, mutta omaa asemaa ei kyetä pohtimaan ollenkaan. 

Kirja tihkuu symboliikkaa, enkä suoraan sanottuna ole varma ymmärsinkö jokaisen symbolin oikein, mutta tällainen kirja on tehty uudelleen luettavaksi. Disgrace ei todellakaan ole ns. "vaikea kirja", mutta se on syvä ja erittäin palkitseva. Suosittelen lämpimästi.