Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Monen vuoden hangoittelun jälkeen podcast-kumppanini Jani Nivala potkaisi vihdoin vinyylihankettani eteenpäin. Nyt kun "ne" ovat "muotia", on minunkin turvallista lähteä mukaan vinyyliharrastukseen. Myös uuden hienon ja ison kämpän hommaaminen edesauttoi tätä projektia.

Nivala siis auttoi ostamaan kaiuttimet. Lopulta päädyimme hankkimaan KEF Cresta 2 -kaiuttimet, jotka kuulostavat oikein hyviltä. Vinyylisoitin ja vahvistin oli tarkoitus hankkia niinikään käytettynä, mutta sitten yleensä niin vastahankainen isäni tuli apuun. Hän oli aiemmin kieltäytynty luopumasta vanhasta Pioneer-satsistaan, koska kuunteli levyjä itsekin. Sinänsä ihan looginen ja hyväksyttävä syy.

Kuitenkin, kun pari vuotta sitten asensin hänelle Spotifyn ilmaisversion, jäi vanhan miehen vinyylinkuuntelu kokonaan pois. Pelkkää Spotikkaa ja satunnaista cd:tä. Siksi minä sain vinyylisoittimen ja vahvistimen. Ovat mallia Pioneer, hankittu vuonna 1978. Pientä rohinaa ja krahinaa, mutta pääosin hyvin soivat pelit. Kyllä pitää taas toistaa se vanha mantra entisajan teknologian kestävyydestä. 35-vuotiaat vehkeet! "Vehkeet". Uskomatonta jotenkin. Ja hienoa.

Olen aiemmin nihkeillyt vinyyleihin ryhtymistä, koska olen teini-iästä lähtien kerännyt cd:itä, ja on tuntunut hölmöltä ottaa siihen kylkeen vinyylien hamstraamista. MInulla ei myöskään ole koskaan ollut kunnon stereoita. Aina tietokone kiinni johonkin pönttöön - viime vuodet Audio Pro Radio Oneen bluetoothin kautta.

Tässä puolentoista viikon vinyylöinnin myötä olen todennut, että suurin osa vinyyleihin liitetyistä kliseistä pitävät paikkansa. Ensinnäkin albumimuoto on tehnyt paluun elämääni. A-puolet, B-puolet, artistin määrittämä biisijärjestys.

Lisäksi SOUNDIT ovat tehneet paluun. Absoluuttisen parhailta uudesta stereosysteemistäni soundaavat Abban The Album -vinyyli ja Fleetwood Macin Rumoursit. Taiten soitetut kanonisoidut teokset siis. No okei, ehkä The Albumia ei kovin usein kuule rock-piireissä ylistettävän. Myös Anatheman merkkiteos Silent Enigma kuulostaa vinyylinä loistavalta, vaikka se on tehtykin cd-aikana ja painettu vasta myöhemmin vinyyliksi.

Kuten yleensäkään, en tässäkään asiassa suosi liiallista romantisointia. Sitä "SUL PITÄÄ OLLA SE ESINE" -sössötystä. Olen tuoreena vinylistinä sitä mieltä, että tietynlainen musiikki sopii parhaiten kuunneltavaksi vinyylillä. Joku toinen musiikki kuulostaa yhtä hyvältä tai jopa paremmalta streamina tai cd:nä.



 Minulle on siunaantunut myös muutamia suomirap-vinyyleitä, mutta vaikka ne kuulostavat musiikkina hyvältä, eivät ne minulle vinyylimuodossa suo mitään erityistä - VAIKKA hiphop ja vinyylit kuuluvatkin yhteen. Toki Jodarokin, Aksimin ja J-Lainin naamat on mukava nähdä isompina kuin cd:n kannesta.

Siinä tuoreimmat tuntemukset asiasta. Ostin muuten myös CMX:n Kolmikärjen Veljeskunta -boksin Svartin verkkokaupasta. 40 euroa tarjouksesta. TODELLAKIN hintansa väärti. Veljeskunta-levy varsinkin kuulostaa aivan täydelliseltä. Myös Swallow the Sunin Emerald Forest and the Blackbird tarttui vihreänä vinyylinä virtuaaliseen ostoskoriin.

Emerald Forest...:in gatefold-kansissa on UPEAA taidetta, joka yhdessä musiikin kanssa nautittuna ajoi 5-vuotiaan tytärpuoleni kysymään minulta, että "kertooko tämä levy painajaisista".

Lasten suusta kuulet totuuden. Hän koki musiikin.

Lähdin pikkaisen myöhään Jonathan Franzenin kelkkaan, ainakin jos yritän olla jonkin sortin kirjallisuusihminen. Olin toki kuullut miehestä ja hänen kirjoistaan, mutta vasta Freedom-kirjan suomennoksen arvostelu Hesarissa sai minut tarttumaan kirjaan. Alkuperäiskielisenä siis, mutta kumminkin suomennuksen arvostelun innoittamana. Täällä arvosteluni Freedomista.

Pari vuotta Freedomin lukemisen jälkeen Franzenin ensimmäinen suurmenestys Corrections 2000-luvun alusta ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Itse asiassa Franzenin jaaritteleva ja lavea tyyli oli kirjan alkuvaiheessa ajamassa minua hulluuden partaalle. Ei ole tapanani jättää kirjoja kesken, mutta Correctionissa on sellainen tyhjäkäyntivaihe alun jälkeen.

Mietin itse asiassa lukiessani, että kirjallisuuden tutkimuksessa tuontyyppiselle tavalle kirjoittaa on joku nimi. Siis että Franzen ikään kuin kertoo kaiken mitä henkilölle tapahtuu, pyrkien tavallaan objektiivisuuteen, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat tietysti keksittyjä, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.  Siis että kirjailija haluaa kertoa henkilöstä paljon. Asettaa kaikki tapahtumat lukijan nähtäville, ja lukija sitten tekee johtopäätöksensä.

Myöskin mietin, että Franzen vihaa henkilöhahmojaan, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua siihen, että hän rakastaisi henkilöhahmojaan teennäisen vimmaisesti, kuten joskus käy. Mutta miksi vihata hahmoja noin paljon? Koko viisihenkinen Lambertin perhe on jollain tavalla epäonnistunutta tai rikkinäistä väkeä (no, tämä auttaa mielenkiintoisen tarinan aikaansaamisessa), ja Franzen piiskaa heistä inhottavimmat piirteet esiin. Äiti on fantasioidensa perhejouluun takertuva teeskentelijä, isä on sulkeutunut tunnevammainen hullu, Gary on teennäinen alkoholisti, Denise epävarma ja rikkinäisestä isäsuhteesta kärsivä raunio ja Chip vain epäonnistunut käsikirjoittaja.

Oikeastaan Chip, jota Franzen kirjan alun perusteella piiskaa eniten, on lopulta henkilöistä ehjin. Rahapulasta johtuva ahdistuneisuus ja äidin jatkuvat utelut tekevät kenestä tahansa ärtyisän. Voisi ehkä sanoa, että Chipissä on vähiten korjattavaa. Kirjan teema taitaa kuitenkin kietoutua eniten perheen isän ja äidin - Alfredin ja Enidin - ympärille.

Kirjan loppu on loistava, ja siellä ne kirjan nimen mukaiset korjauksetkin tehdään. Ilmeisesti Corrections viittaa myös it-pörssikuplaan, ainakin viimeisen luvun alun perusteella. Mutta Lambertin perheen jäsenet tekevät ne omat korjauksensa vasta ihan loppusivuilla.

Kuten huomaatte, kirjassa on kyllä materiaalia ja se herättää paljon ajatuksia. Lukemisen arvoinen kirja siis, mutta ei missään nimessä niin taiten rakennettu kuin hyvin samantyyppinen Freedom. Jonathan Franzen oli tiettävästi David Foster Wallacen hyvä ystävä. Ei kyllä osaa kirjoittaa ollenkaan niin taitavasti.