(Pistä heti Spotifysta soimaan, ennen kuin luet)
Tämän levyn kohdalla tapahtui se mahtava asia, joka välillä musiikinrakastajalle pääsee tapahtumaan: Saat promolevyn työpaikalle, avaat muovit ja pistät levyn soimaan tietämättä artistista MITÄÄN.
Jumalauta että on kova levy! Heti ensimmäinen biisi The Everchanging Spectrum of Life riitti vakuuttamaan, että nyt on hieno yhtye kyseessä. Yli 7 minuuttia kestävä ihana rypistys, jonka mitalla pääsee nautiskelemaan sellaisesta kauneudesta, jonka vain hienosti kenkiin tuijotellen luotu kakofonia onnistuu herättämään.
Tarkennetaanpa heti: Shoegazingista tässä ei ole kyse. Pohjois-Walesilainen bändi tekee leijuvaa indie-rockia jossa on vähän Arcade Fireä, vähän Mewiä, hyvin vähän Musea, vähän jotain isoa, vähän pientä, vähän brittipoppia ja paljon paisuttelua.
Persoonallisen kuuloinen soundi herättää huomion. Hyvä. Mutta tällä bändilläpä on vielä biisejä! Austere-niminen biisi on muistaakseni Nissan-mainoksessakin, mutta se onnistutaan Nissan-alun jälkeen kasvattamaan mahtavaan meteliin, laulaja Ritzy Bryanin äänen pysytellessä sinnikkäästi meluvallin päällä. Pistävä ja kuulas on hänen äänensä. Pakko rakastaa.
Vapautumisen tunne tästä tulee. Tekee mieli tehdä hippien lentokone-tanssiliikettä, ja sellainen mielihalu ei totisesti usein osu kohdalleni. Tekee mieli juoda viskistä kännit, tulla saunasta ja istua hankeen. Elinvoimainen olo toisin sanoen.
Jos olet laiska etkä jaksa kuunnella koko levyä, kuuntele Austere, A Heavy Abacus ja Cradle. Sen jälkeen kuuntelet koko The Big Roar.
Kaipa tämäkin olisi pitänyt bongata jo ikuisuuksia sitten, Austere-single nimittäin ilmestyi jo 2008, jolloin bändistä myös kuhistiin Isossa-Britanniassa. Mutta ihan tiedotusasiana: Minä en ole sellainen bloggaaja joka pyrkii mahdollisimman nopeasti postaamaan kaikki uutuudet. En kuitenkaan pystyisi kilpailemaan nopeudessa ansiotuneempien kanssa, ja kirjoitan muutenkin mielummin vasta sitten kun olen ehtinyt makustella levyä/biisiä kunnolla.
Tämä levy saa joka tapauksessa yhdeksän jackrussellinterrierin kuvaa kymmenestä.
Tykkäilen aika tosi paljon sun tyylistäs kirjottaa. Ehkä ennen kaikkea sen kirjottamisen lähtökohdista eli ilmeisestä innostuksesta. Ei muuta. Carry on.
Kiitos!
Sitä on työkseen tullut kirjoitettua niin paljon, että blogiin osaa ladata vain ja ainoastaan oikeaa innostusta.
Kiitti Jussi, tää on aika mainion kuuloinen levy, ja uusi tuttavuus mullekin.
Komppaan Mikkoa, mainio levy kaikenkaikkiaan, vaikka luulinkin saavani jonkunlaisen sydänkohtauksen jo ensimmäisen biisin lopussa vauhdin vain kiihtyessä kiihtymistään. Mutta musiikin kohdalla se on kai vaan hyvä asia. Ehkä?
Joo aika hurjaa kyytiä tuossa paikoin saa. Kyllä se on laskettavissa musiikin kohdalla hyväksi ominaisuudeksi :)
Hyvä levy, helposti tiivistettynä. Tuli aika puskista itsellenikin. Tykkään ehkä eniten sellaisesta tietynlaisesta grungemaisuudesta, mikä yhtyeen soundissa on. Todella rouhea ja päällekäyvä. Toimii!
Olipas taas analyyttinen kommentti. :D
Onhan tuossa grungeakin kyllä. A gift that keeps on giving :)