Koska on juhannus, voi tähän alkuun viritellä aasinsiltaa tai metaforaa käsillä olevaan juhlapyhään. "Onpas muuten todella juhannukseen sopivaa musiikkia tämä ranskalainen tekninen death metal". "Mikäs sen parempi laiturin nokassa kuin tuplabassarin nakutus".

Gojira on siis ranskalainen Meshuggah kohtaa Mastodonin -yhtye. Aiempia levyjään olen kuunnellut melko paljon, mutta mielestäni ensimmäinen täysosuma tulee vasta nyt, viidennellä albumilla.

Täysosuman syntyyn vaikuttaa se, että L'enfant Sauvage (Villi lapsi tai jotain sinnepäin, näin googlaamatta) on tehty crossover-potentiaali silmissä siintäen. Vaikkei suoria musiikillisia yhtymäkohtia olekaan, levyn tunnelmasta tulee monessa kohdin mieleen Mastodonin mestariteos Blood Mountain, jossa on sellaista "en tykkää metallista mutta tämä toimii" -taikaa.

Ei L'enfant Sauvage silti mitään suuren yleisön kosiskelua sisällä, vaikka jäykin poukkoileva progressiivisuus onkin siivottu pois. Biiseissä on kuitenkin mahtavia melodioita, joiden ainakin luulisin vetoavan yleensä metallia pelkäävään kansaan. Taloudessani asuva henkilö ei kuitenkaan tälle(kään) metallilevylle lämmennyt, joten ehkä tästä ei ole porttilevyksi.

Erityisesti L'enfant Sauvage toimii siksi, että se tavoittaa parhaan metallimusiikin tavoin elämisen ja olemisen riemun. Kun Liquid Fire -biisiä kuuntelee riittävän lujaa, tulee vahva tunne elämän mielekkyydestä ja onnesta. Kiitos Joseph Duplantier ja yhtyeesi tästä.

Kannessa on tarra, jossa kerrotaan että Pitchfork kehuu levyä. Siitä heräsi vähän epäilyksiä ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan levyä, mutta ei tässä mielestäni mitään hipster-yleisöä kosiskella.

Levy ei ole vielä ilmestynyt virallisesti, mutta Spin.comissa voi kuunnella.