Ensinnäkin on sanottava, että turkulaiselle Svart Recordsille pitäisi antaa kaikki mahdolliset ALAN palkinnot. Ainakin vuoden indie-levy-yhtiöpalkinto. Toivottavasti Svartilla on katteet kunnossa, sen verran kunnioitettavalla tahdilla sieltä pistetään laadukasta materiaalia pihalle. Tänä vuonna ainakin Jess & The Ancient Ones, Hex Vessel, Sabbath Assembly ja nyt Kuolemanlaakso, jonka debyyttilevy on - taas se tulee - I V K.

Kuolemanlaakso on tietysti Utahissa sijaitseva (vai onko se Kaliforniassa? Olen käynyt lähellä, mutten ihan siellä asti) helvetin kuiva laakso, mutta veikkaan että bändin primus motorin sukunimellä (Laakso, tietysti) on myös tekemistä nimen kanssa.

Ennen kuin puhutaan Uljas uusi maailma -levyn musiikista, pitää kiittää Svartia ja Kuolemanlaaksoa siitäkin, että pitkästä aikaa sain cd-levyn, jonka kansia viitsii oikeasti tutkia. Viimeisen päälle tyylikäs paketti kaikkine Eino Leino ja Nick Cave -lainauksineen. Sabbath Assemblyn levyssäkin (Ye Olde Gods) on muuten hieno paketti.

Uljas uusi maailma on samaan aikaan kunnianhimoinen ja helposti nautittava paketti. Levy on tehty Triptykon-ukko V. Santuran studiolla Saksassa (tai ainakin suuri osa levystä), ja Laakso on kertonut Kuolemanlaakson saaneen innoitusta Triptykonin meiningistä. Uljaassa uudessa maailmassa viehättää juuri monitahoisuus ja alagenrettömyys. Ajattara tulee mieleen, mutta myös jotkut doom-nimet. Kaiken kaikkiaan kuulee, että tekijöillä on näkemystä ja kokemusta metallimusiikista. Tiedän, helvetin kliseisesti sanottu, mutta koko levy on niin itsevarma, että se aiheuttaa innostunutta ihastusta.

Triptykoniin tätä voi verrata nimenomaan siinä, että metallimusiikin alalajeja yhdistetään vaivattomasti ja hypertaitavasti.



On HIINÄ JA HIINÄ (kielletty ilmaus, mistä se tulee???) menevätkö suomeksi puhutut kohdat yli korniuden rajan. Toisaalta teesini mukaan kaikki loistava metallimusiikki on hieman kornia. Jos samat sisällöt olisi juteltu englanniksi, ongelmaa ei tietenkään olisi. Suomi on vaan niin herkkä. Mutta pitää nostaa hattua suomenkielisistä sanoituksista. Välillä oikaistaan Stam1nan ilmastonmuutospaasauksen puolelle, mutta onneksi lähinnä ruopataan ihmismielen paskaisia matalikkoja.

Bändi ei ole myöskään ujostellut tehdä biiseistä hitikkäitä. Siis TAVALLAAN hitikkäitä, ei tässä mistään Slipknotista ole kyse, eikä edes Children of Bodomista, mutta tarttuvuutta ei pelätä, mikä joskus ärsyttää äärimetallilevyissä. Siis se, että vältellään mitä tahansa tarttuvaa elementtiä, varsinkin kertosäkeen laulua.

Sanoituksissa lainataan Eino Leinoa, levyn nimessä Aldous Huxleytä, what's not to like? Vakavasti puhuen kilpailee tosissaan Swallow the Sunin kanssa vuoden kotimaisen metallilevyn tittelistä, ja on 5 parhaan tänä vuonna julkaistun Suomi-levyn joukossa.

Suosittelen, jos suvereniteetti ja renessanssihengessä metallin eri osa-alueiden ja ilmaisukeinojen taidokas mutta briljeeraamaton käyttö kiinnostavat. Maanantaiaamun ruuhka Kehä I:llä ei tuntunut missään kun luukutin levyn parasta biisiä (Etsin) huolettomalla volyymillä.