(Pistä levy ensin soimaan Rolling Stonen sivuilta)
Deftones on auttanut minua löytämään suosikkibändin olemassaoloon liityviä tunteita uudestaan. Muun muassa levyjen odotuksen. Siis sellaisen piinaavan odotuksen. Muistan kun kävin vuonna 2003 jatkuvasti Swamp Musicissa kyselemässä onko Outkastin Speakerboxxx/Love Below jo ilmestynyt.
Tilanne on yhdeksässä vuodessa sen verran muuttunut, että nykyään levy-yhtiön edustaja kantaa odottamani levyt ihan omakätisesti työpaikalle, ja smalltalkkaa vielä päälle. Kuinka hienoa?
Deftones. En edes uskaltanut ruveta kirjoittamaan tästä ennen kymmentä kuuntelukertaa. Jos luet blogia ensimmäistä kertaa, et ehkä tiedä tätä: Deftones on minun lempibändini kaikista maailman bändeistä. Deftonesin nimettömän levyn kaudella Outkast ja hetkeksi Death Cab for Cutie varastivat tämän kunnian, mutta ylivoimaisesti suurimman ajan musiikinkuunteluelämästäni asia on ollut näin.
Viime vuoden keikka oli se viimeinen uskonpalauttaja. Silloin lähti järki.
Edellinen albumi Diamond Eyes on viimeisin levy, jolle olen Rumbassa antanut täydet viisi tähteä. Basisti Chi Cheng loukkaantui ennen levyä vakavasti autokolarissa, ja tilalle tuli Quicksandin Sergio Vega. Levystä tuli kiukkuinen ja intohimoinen. Chi Chengin on tämän vuoden heinäkuusta lähtien toipunut kotonaan (sitä ennen siis sairaalassa koomassa/puolitajuissaan kannabiksenkäryisten rastojensa ympäröimänä, ja se iskee edelleen virtaa ystävänsä menettäneeseen yhtyeeseen. Tai "menettäneeseen", ukko on kaiketi hyvin hitaasti toipumassa, mutta Koi No Yokan on joka tapauksessa ihanan aggressiivinen levy.
Ja siinä tarinointia. EN VAAN OSAA PUKEA SANOIKSI TÄTÄ. Oman suosikkibändinsä levyä on niin vaikea arvostella. Mutta lyhyesti: Tämä on aivan helvetin hyvä levy. HEL VE TIN hyvä levy. Jotenkin se kuulostaa minulle erilaiselta kuin mikään muu musiikki. Tämä ja Diamond Eyes, ja tietysti Adrenaline, Around the Fur, White Pony... Ei voi verrata mihinkään.
Kokeillaan vähän analyyttisempää lähestymistä.
Raita 1. Swerve City. Perinteinen aggressiivinen ja nopea lyhyempi Deftones-biisi. Tempestin ja Leathersin esittelemä sliipatun tyylikäs soundi toimii. Raita 2. Romantic Dreams. Levyn parhauksia, massiivinen ja herkkä. Tulee mieleen Ville Maljan sanoitukset, joihin olen sattuneesta syystä tutustunut hyvin läheisesti. Raita 3. Leathers. Täydellinen sinkku. Raskas, kaunis, tarttuva, groovaava. Jos on epävarma siitä, onko Deftones itseä varten, on tällä raidalla hyvä testata. Raita 4. Poltergeist. Massiivinen biisi, tulee mieleen jotkut White Ponyn isoimmat raidat - itse asiassa Change (In the House of Flies). Tämä levy tuntuu etenevän nopeatempoisen ja "helpon" biisin ja massiivisen "hienon" biisin rytmissä. Joka toinen siis. Raita 5. Entombed. Herkempi ja ambientimpi puoli. Shades of colors are all I see. Voisko kertoa Chi Chengin koomailusta? Ei niin raskas, hiipivä. Raita 6. Graphic Nature. Jälleen hitimpi, suoraan turpaan iskevä biisi. Tällä levyllä on eniten "singlejä" sitten White Ponyn. Ehkä vielä parempia. Hieno sanoitus tässäkin - vaikka Chino ei olekaan mikään Jarvis Cocker, vaan enemmän tunnelma maalaaja. Aggressiivinen ja linjakas. Raita 7. Tempest. Tämä ennakkosingle on siitä mahtava, että haters gonna hate. Stephen Carpenterin jättivalli kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Raita 8. Gauze. Ei helposti mieleenjäävä biisi, sellaisenaan albumiraita. Mutta Tähän väliin tarvitaan nopsempi biisi ennen seuraavaa. Äkäinen. Raita 9. Rosemary. Kaunis, helvetin kaunis. Frank Delgado on jo piiiitkään ollut bändin virallinen jäsen, oudon sylissä soitettavan ujellusvehkeensä kanssa. Tärkeä osa bändin soundia. Pelottavakin biisi. Raita 10. Goon Squad. Ja vielä tässä vaiheessa napakka hienous! Raita 11. What Happened To You? Totta kai kauneutta loppuun. Maalailevaa kauneutta. Pakko kuunnella uudestaan, ihan pakko.
Äh, toi biisi-biisiltä on musta ärsyttävä arvioformaatti, mutta tässä tapauksessa kaikki keinot ovat sallittuja. Tuo levyn nimi tarkoittaa japaniksi jotain välitöntä rakastumisen tunnetta tai jotain sinne päin. Levyn kannessa (tuossa ylempänä) on sliipattu ja kalsean geometrinen yökerhon looshi, josta tulee levyn sielukkaan viileän soundin kanssa mieleen Lost in Translation -elokuvan maisemat (ei todellakaan kuulu suosikkielokuviini, mutta tunnelma vahva).
Bändi on siis samaan aikaan onnistunut 1. säveltämään 2. Nick Raskulineczin kanssa tuottamaan valtavan ehjän ja tyylikkään kokonaisuuden 3. puristamaan itsestään... miten sen nyt sanoisi... KAUNISTA AGGRESSIOTA. Sitä se on. Deftonesin ytimessä.
Tämä tuntuu vitun kornilta, mutta KIITOS Deftones.
Kuten aiemmin totesin, toinen Deftones-tatuointi on otettava!
Jäikö mitään käteen? Hä? Hä? Hä? Hä?
VIIS KAUTTA VIIS matafakas!
