Terra on Jenni Vartiaisen kolmas levy. Tämä on sen levyn arvostelu. Ajattelin tähän alkuun kirjoittaa asioita jotka ovat tosia, koska tämän jälkeen mennään mielipidealueelle.
Olen kuunnellut Terra-levyn varmaankin kaksikymmentä kertaa. En olisi pystynyt siihen, jos en pitäisi Terrasta, mutta todetaan nyt suoraan se itselleni suurin kysymys tämän levyn kohdalla: Tämäkään ei ole SE levy, jota olen Jenni Vartiaiselta odottanut. Hän on loistava pop-artisti, joka on tehnyt loistavia singlejä, mutta ei kokonaista ehjää albumia - eikä tee vieläkään.
Kuten kirjoitin Junat ja naiset -biisin ilmestyessä, se on rohkea avaus, onnistunut vastaaminen järjettömiin odotuksiin ja loistava biisi. No, en ehkä ihan kirjaimellisesti noin, mutta suurimbiirdein kumminkin.
Terra alkaa VIELÄ komeammin. Jari Sarasvuo kutsui viiden tunnin keskustelusession perusteella Jenni Vartiaista noidaksi. Luulen, että Jari vähän ihastui Jenniin, sillä ei hän nyt sentään noita ole. Mutta jotain hyvin lumoavaa hänessä on. Hän on oikeastaan ainut suomalainen artisti, joka tuntuu olevan jotenkin saavuttamattomissa.
Yleensä näin pienessä maassa kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän "vain" tavallisilta ihmisiltä, mutta vaikka olen haastatellut Jenni Vartiaista monta kertaa, tuntuu hän silti taianomaiselta. Näin myös levyn avaavassa Muistan kirkkauden -biisissä.
Jukka Immosen tuotanto on sanalla sanoen saatanan komeaa läpi levy, mutta erityisesti Muistan kirkkauden ja Suru on kunniavieras -biiseissä kuulija pääsee sellaiseen kyytiin että hirvittää. Muistan kirkkauden on osa sitä samaa levyä, jonka kuulin Junat ja naiset -singlellä. Rohkea soturiprinsessa saapuu Tohtori Manhattanin kanssa maan kiertoradalle, ehkä Iain M. Banksin Kulttuuri-romaanien maailmasta. Ja *KADONKKADONKKADONKKADONK* pauhaavan turkkilais-islantilaisen biitin päälle kertoo tarinansa. Muistan kirkkauden. HUH todella.
Sitten Junat ja naiset. Edelleen mahtava voimaantumisbiisi. Siitä kerroin jo tuolla edellisessä merkinnässä. Se toimii edelleen. Se on rohkea, tunnen sen viestin. Tänään 5-vuotias tytärpuolenikin pohti sanoitusta vuoren itkemisestä. Yksinkertainen kielikuva toimii. Jep, Mariska on minusta yliarvostettu sanoittaja, mutta tässä hän osuu maaliin.
Kolmas biisi Selvästi päihtynyt. Törmäämme ongelmiin. Tai oikeastaan tämän levyn suurimpaan ongelmaan. Vartiainen ja Immonen ja A&R eivät ole kerta kaikkiaan pystyneet päättämään millaista levyä he ovat tekemässä. Visio on ollut vahva. Islantia, Ranskaa, Turkkia, pauketta, uhmaa, SOTURI-MATÖFAKIN-PRINSESSA.
Mutta sitten jostain on hiipinyt muisto sopivasti höpsöistä sinkuista a lá Nettiin. Nehän perkule toimivat!
Ja niinpä tällekin levylle on laitettu niitä kaksi. On Selvästi päihtynyt, jossa Mä en haluu kuolla tänä yönä -esquen diskojytkeen päälle Vartiainen kertoo tarinaa siitä, millaista on nähdä tuore ihastus ekaa kertaa selvin päin. MIELTSII HEI.
Biisi on HYVÄ, ja se olisi TÄYDELLINEN SINGLE siltä pop-levyltä, joka Seilistä melkein tuli. Mutta kun leijun maata kiertävällä radalla soturinoidan vieressä Turkki-biitin pauhatessa, niin haluanko silloin kuulla TYTTÖVUOSISTA (joka on toinen höpsöttelybiisi ja takuuvarma tuleva hittibiisi - LOISTAVA popsävellys sekin)? EN HALUA!
Levyn paras biisi Suru on kunniavieras tulee heti Tyttövuosien jälkeen. Raastava kontrasti näiden kahden välillä. Tyttövuodet on Brunilan takuutuotantoa. Pirun tarttuva kertsi, sopivasti höpsö sanoitus siitä, voittaako joku KUNDI VAPAUDEN PARHAAT PUOLET - UU UU - TYTTÖVUODET. Ja mihin se noituus jäi, huudan joka kerta!
No, sen jälkeen päästään taas hurjaan kyytiin. Kansanlaulu-WICCALOITSU-MANTRA, käsittämättömän upea laulusuoritus, jumalainen tuotanto ja kylmät väreet. Suru on kunniavieras on KERTAKAIKKISEN upea laulu! Nämä kaksi biisiä peräkkäin merkkaavat huutomerkillä sen, missä tämä levy kompastuu: KOSKA se sisältää materiaalia kahdelta eri levyltä.
Sitten tämän levyn Missä muruseni on?, eli Sivullinen. Jälleen itkettävän ihana laulusuoritus, elän täysilllä mukana, uskon Vartiaisen sanoja. Kaunis huikeus, kauneimpia suomalaisia biisejä vuosiin. Tämä olisi hyvä lopetus.
Niin, kaahasin tyttövuosiin ja jäi mainitsematta että Selvästi päihtyneen jälkeen tulee tyylikäs chanson Kaukaa, joka toimii, ja puolustaa musiikillisena seikkailuna paikkaansa. Sen jälkeen hieman pliisu, mutta sävellyksenä onnistunut Päivät on täällä hitaita.
Joka tapauksessa Sivullisen jälkeen kuulemme Minä sinua vain, joka tullaan tulevaisuudessa kuulemaan todella monissa häissä. Pistin sormeni sydämeni erehtymättömälle väremittarille, ja valitettavasit en pysty lähtemään Minä sinua vain -biisin aavistuksenomaiseen ilmiselvyyteen mukaan. Juu, karhuemo pentujaan, ihan varmasti niin. En saa väreitä.
Bonusbiisinä on mukana joululaulu, jota en halua kommentoida. Ehkä luomisprosessi on ollut raskas kun joulubiisi on otettu mukaan, mutta ei se kyllä sovi kokonaisuuteen.
Lopputulos on siis se, että Vartiainen on laulajana kehittynyt edelleen. Ääni soi niin kauniisti, että Johanna Kurkelaakin kohta pelottaa. Uskomattoman hieno tulkitsija. Tuotanto on todellakin kohdallaan - kyllä suomalaisella jättilevylläkin voi olla kunnianhimoa.
Mutta ehkä sitä kunnianhimoa ei sitten ollut tarpeeksi. Olisin niin mielelläni kuullut Muistan kirkkauden - Junat ja naiset - Kaukaa - Suru on kunniavieras ja Sivullinen -biisien valaiseman tien loppuun kuljettuna. Siellä se VALTAVA levy oli tulossa.
Ja vielä kerran: Tyttövuodet ja Selvästi päihtynyt ovat hemmetin hienoja pop-paloja, otan ne ILOLLA radiosingleinä vastaan, mutta tälle levylle ne eivät minusta sovi. Eikä sovi se joululaulukaan.
No, Vartiaisen takki lienee kaikkea muuta kuin tyhjä. Seuraavaksi sitten se PELOTTAVA WICCA-LEVY. Ei Seilin myyntilukuja voi kuitenkaan ylittää. Muistakaa Anssi Kela ja Maija Vilkkumaa. Nummela ja Ei.
Ilmiselvyys schmilmiselvyys (...), Minä sinua vaan on levyn kovin, aloin parkua Jennin edessä, ehkä nolointa!
Olen kyllä albumin lumoissa, vaikka ymmärrän myös ritiikkisi. Noita mikä noita.
Huhhuh mikä teksti, paikoin ihan hengästytti lukea! Kiitos siis siitä se muutamasta nauranpyrähdyksesti jotka tekstiä lukiessa helähti ilmoille! :) PS. Kiitos myös sun ja nivalan podcastista, laatu viihdettä.
Hei Jussi!
Tämä arvostelu toi kovasti mieleeni Florence + the Machinen Ceremonials arvostelusi. Jennillä on Florence kompleksi, mutta siinä missä Ceremonials onnistui lunastamaan odotukset ja Florence löysi oman jättimäisen soundinsa, Jenni ei ihan päässyt perille asti.
T. Anni
Laura: Hmm, ehkä mullekin on tulossa se hetki kun tuo biisi toimii. Tähän asti ei. Ehkä sekin vaikuttaa että Sivullinen on niin vahva.
Paulina: Kiitos, tuli ihan imarreltu olo. Punastelen täällä. No ei vaan. Mutta kiitos tosi paljon kehuista!
Anni: Totta muuten, en tullut ajatelleeksikaan tuota! Tosin näin jälkikäteen voin sanoa, että Ceremonials oli vähän liiankin pöhöttynyt koska en ole sitä aikoihin kuunnellut. Jennillä on parempia sävellyksiä tällä levyllä. Mutta Florence uskalsi kyllä tehdä levynsä loppuun asti sellaisena kuin sen aloitti.
Justiin kuuntelin tuon levyn spotifystä, se tais sinne ilmaantua noin puolitoistatuntia sitten. Kuuntelin levyn sängyssä peiton alla, pimeässä silmät kiinni. Samoin kun kuuntelin Seilinkin ensimmäistä kertaa kunnolla. Kyllä tässä levyssä oli upeita elementtejä, juurikin noissa Muistan kirkkauden ja Suru on kunniavieras-biiseissä. Johtuu ehkä siitä että olen nainen, mutta myös minuun kolahti ja kovaa tuo Minä sinua vain!
Arvostelusi jäi mieleen ja tuli uniinkin, odotin kai levyä alitajunnassani. Olit unessa sanoittanut biisin tälle levylle (ja maalannut Pariisin Kevään levynkansista tauluja, kuten toisaalla mainitsin). Jostain syystä uni oli kuitenkin painajainen ja heräsin ihan hikisenä. Ei ole musafriikillä helppoa...
En ymmärrä laulusta tai sen tekniikasta mitään, mutta esim. Päivät on täällä hitaita ja Sivullinen tuo mahtavasti esiin Jennin taitavaa laulua. Ääni tosiaan soi ja kuulostaa virheettömältä. Ei levyä eteenpäin tuottaessa korjatulta vaan nimenomaan virheettömältä.
Mua on häirinnyt tähän asti joka levyllä sanoitusten epätäydellisyys. Minusta esim. PMMP:n sanoituksissa on lähes aina kaikki kohdallaan ja ne on tosi ehjiä ja teräviä, Jennin levyillä ei ikinä päästä samaan. Se on tekstirakastajalle iso juttu. Toisaalta pitää vielä antaa tälle tarkempi mahdollisuus ja lukea tekstit paperilta.
Paitsi joo, nyt soi Suru on kunniavieras ja tämä teksti on hyvä. Itselleni suru on tärkeä tunne ja oon pohtinut sitä paljon aikoinaan avioeron aikana ja sanoitus kertoo olennaisen: suru on koettava ja kahlattava, jotta voi saada uuden alun ja tuntea kiitollisuutta.
Tuosta häämusiikista on muuten sanottava, että mua ärsyttää Yön Rakkaus on lumivalkoinen. Sitä soitellaan häissä, vaikka minusta se kertoo itsemurhasta. Oli joku toinenkin biisi, joka on hääbiisi ja minusta se kertoo tyyliin kuolemasta, mutta enpä nyt muista. Nämä on kauheita vääryyksiä! :D Ja joo, tää Minä sinua vain on huonohko teksti.
Samoin ajatuksin myös täällä. "Suru" on aivan mielettömän kova biisi, se poukkasi jo ekalla kuuntelulla esiin. Ja noi kaks viimeistä tosiaan vain lipuvat ohi, jälkiä jättämättä.
"Kaukaa" on taas mulle se toinen ässä levyltä.
Mua jotenkin häiritsee noitten biisien lyhyys, koko levy loppuu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.
Kokonaisuus ei vain yllä edellisten levyjen tasoon, vähiten siihen upeaan esikoiseen.
Ehkä seuraavalla kertaa tulee sitten se napakymppi.
Nyt kyllä Caps-lockki oli aika tehokäytössä. Jokseenkin oli vaikea kuvitella lukevansa aikuisen ihmisen blogia...
Jukka Leena: Jos aikuisuus määritellään sillä ettei koskaan käytä isoja kirjaimia, en varmasti ole aikuinen.
Pasi: Totta tuo biisien lyhyys ainakin Suru on kunniavieraan kohdalla, jotenkin toivoisi että se soitanta jatkuisi pidempään - varsinkin ennen viimeistä kertsiä.
H / Vedenvaraan: Näistä teksteistä ei tule samalla tavalla itselle tärkeitä kuin vaikka PMMP:n, mutta toisaalta monelle ne tuntuvat merkitsevän paljon.
Piti tulla lisäämään fyysisen levyn hankittuani, että on tyhmää, kun kansiin Tule meille jouluksi on oikein merkattu BONUSBIISIKSI. Ihan kuin se oikeuttaisi biisin irrallisuuden ja huonouden - etenkin kun levyllä on muutenkin poplevykonseptia ajatellen minimimäärä biisejä.
Muutenkin enemmän kuuntelun jälkeen ärsyttää. Suru ja Muistan kirkkauden on Jennin parhaita biisejä ikinä, loput ei pääse lähellekään. Omalle Jenni-soittolistalleni ottaisin ne ja pari biisiä edellisiltä, siten kokonaisuus voisi toimia. Esim näin: Suru, Muistan kirkkauden, Junat ja naiset, Seili, Duran Duran, Tunnoton, Tuhannet mun kasvot ja Muruseni. Sillon riittäs 8 biisiä, muuten.
Oma villi nuoruuskin alkaa ilmeisesti olla takana, kun Tyttövuodet ja Selvästi päihtynyt herättää lähinnä myötähäpeän. :D