George Saunders on paremmin novelleistaan tunnettu jenkkikirjailija, jonka ensimmäinen romaani Lincoln in the Bardo ilmestyi vuonna 2017. Kyseinen romaani on tämän kirjoituksen aihe.
Koska en edelleenkään oikein osaa lukea novelleja (Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja taitaa olla ainoa lukemani novellikokoelma ehkä 20 vuoteen) en ole Saundersin töihin aiemmin tutustunut. Etsiskelin Twitterin avulla luettavaa, ja Saunders sai painavan suosituksen, joten pienen googlaamisen jälkeen päädyin tähän hänen ainokaiseen romaaniinsa. Olin nimeen törmännyt JULKAISUISSA aiemminkin, mikä helpotti päätöstä. Pahoittelut muuten etten muista häntä suositellen twiittaajan nimeä, kiitos sinulle joka tapauksessa suosituksestasi, osui kohdalleen.
Vaikka en ensisijaisesti kaipaa lukemiltani romaaneilta "kokeellisuutta" tai turhanpäiväistä kikkailua, arvostan kuitenkin sitä tunnetta jonka onnistuneesti uudenlaiset romaanit aiheuttavat. "Uudenlaiset" on vähän huono sana myös, mutta sanotaan että pidän siitä jos kirja haastaa sopivasti lukijaansa. Pidän siitä henkeäsalpaavasta tunteesta jonka taidemuodon väkevyyttä demonstroivat kirjat saavat aikaan. Lincol in the Bardo on juuri sellainen kirja. Ja kun sanon "henkeäsalpaava" niin se voi kuulostaa värikynältä, mutta kirjaimellisesti paikoin kirjaa lukiessani piti pysähtyä ihmettelemään sitä muodon hallintaa ja kekseliäisyyttä mitä Saunders osoittaa.
Olen yrittänyt tätä aiemminkin sanallistaa, mutta parhaimmillaan kirjat saavat minussa aikaan tunteen siitä, että sanat ovat vaarallisia. Että niissä on painoarvoa ja voimaa. Ne voivat liikuttaa ihmisiä ja maailmoja. Saattaa kuulostaa mahtipontiselta, mutta sellainen se tunne on. On vaikea etukäteen ennustaa millainen romaani tunteen tarkalleen aiheuttaa, mutta yhteistä näille kirjoille on ainakin se, että kieli on taitavaa, hallittua, kekseliästä ja tarpeen tullen sääntöjä rikkovaa. Kirjailija ei mieti kielioppia, vaan sitä miten sanat luetaan, miten ne valuvat aivoihin ja millaisen muodon siellä ottavat.
On siis paikallaan sanoa, että pidin Lincoln in the Bardosta. Pidin siitä valtavan paljon. Vaikka se on "kokeellinen", se ei ole "vaikea". Ainakaan minun mielestäni, huomasin nimittäin ahmivani tätä kirjaa tavalla jota perusproosaa tankatessa välillä ikävöi.
Jos nyt juonta yrittäisin lyhyesti avata (eikä sitä kovin paljoa olekaan), niin kirjassa eletään Amerikan sisällissodan aikaa. Presidentti Abraham Lincolnin nuori poika Willie Lincoln kuolee kuumetautiin. Poika ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu elämän ja kuoleman välitilaan, "Bardoon" (buddhalaisuudessa on ilmeisesti tällainen käsite). Bardossa asustaa paljon muitakin sieluja, jotka eivät halua tunnustaa olevansa kuolleita. Wikipedian mukaan kirja perustuu ilmeisesti tositarinaan, jonka mukaan Lincoln kävi poikansa kuoleman jälkeen useampaan kertaan tämän hautaholvissa pitelemässä muutamia päiviä sitten kuolleen pojan ruumista.
Kirja on kuvattu ikään kuin repliikein, tai reaalimaailman ollessa kyseessä lainauksin joko keksityistä tai oikeista kirjoista tai suullisina kertomuksina paikalla olleilta henkilöiltä. Bardossa välitilassa oleilevat sielut kommunikoivat repliikein. Saunders kuitenkin venyttää tämän kerrontamuodon rajoja hienosti niin, että välillä sielu saattaa tarinoida muiden repliikkejä ja tapahtumia ikään kuin perinteisen romaanimuodon kolmannen persoonan kertojana.
Jos tämä kuulostaa monimutkaiselta, se ei ole sitä. Kerrontatapaan tottui ehkä viiden sivun jälkeen, jolloin siitä tuli vain kiinnostava elementti kiinnostavaan romaaniin. Toki se on myös tehokeino, joka luo dokumentaarisuuden tuntua realistisen fantasian keskelle.
His mind was freshly inclined toward sorrow; toward the fact that the world was full of sorrow; that everyone labored under some burden of sorrow; that all were suffering; that whatever way one took in this world, one must try to remember that all were suffering (none content; all wronged, neglected, overlooked, misunderstood), and therefore one must do what one could to lighten the load of those with whom one came into contact; that his current state of sorrow was not uniquely his, not at all, but, rather, its like had been felt, would yet be felt, by scores of others, in all times, in every time, and must not be prolonged or exaggerated, because, in this state, he could be of no help to anyone and, given that his position in the world situated him to be either of great help or great harm, it would not do to stay low, if he could help it.
Mites se substanssi, kyselee takarivi. Vakavin tulkinta olisi sanoa kirjan käsittelevän vääjäämättömän hyväksymistä ja luopumista. Mutta on kirjassa myös ironisempi taso. Kuolleet sielut, kummitukset, ovat esimerkiksi loputtoman pettyneitä siihen, etteivät he pysty vaikuttamaan eläviin, lukuisista yrityksistä huolimatta. He päätyvät toistamaan pettymyksen tai käsittelemättömän trauman aiheuttaman kuolemansa vaiheita loputtomasti, ja ylpeilevät toisilleen sillä, mitä pidempään ovat pystyneet välitilaansa ylläpitämään.
Lisäselvennykset menisivät spoilauksen puolelle. Samalla huomaan, etten kaipaa tältäkään romaanilta mitään yhden lauseen "merkitystä", vaan nautin enemmän siitä nautinnollisesta mylleryksen tilasta, johon romaani mieleni jätti. Tällaisia kirjoja pitäisi olla enemmän.
Vinkki: Kirjassa on pitkälti yli sata hahmoa, eikä Saunders ole siksi halunnut lukea äänikirjaa yksin kuten yleensä. En ole itse äänikirjaa kuunnellut, mutta englanninkielisessä versiossa lukijoina ovat muun muassa Julianne Moore, Don Cheadle, Susan Sarandon, Lena Dunham, Ben Stiller ja tukku muita tunnettuja nimiä.
