Arvioideni otsikoinnissa ei muuten ole mitään yhteinäistä hienoa systeemiä. Ikävä kyllä näin. Mutta olen suurin piirtein yhtä pedantti kuin virtahepovauva, joten ikävä kyllä näin. Otsikko yrittää kuitenkin kertoa, että kirjoitan tässä Netflixistä löytyvästä F Is for Family -nimisestä sarjasta, jonka pääosaa esittää ja osasta käsikirjoitusta vastaa stand up - ja podcast-suosikkeihini kuuluva Bill Burr.

Ensimmäisen kerran kun näin sarjasta trailerin, oli jotenkin epävarma olo. Animoidut perheet assosioituvat niin vahvasti Simpsoneihin, ja sitä huomattavasti joka osa-alueeltaan parempaan Family Guyhin. Onko tämä vain uusi lämmittely vanhoista aiheista, jonka ainut originelli juttu on 1970-luvun Amerikka viitekehyksenä?

Olin onneksi väärässä. Piirrosjälki saattaa aluksi hämätä, mutta F Is for Family on oikeastaan aika perinteinen draamasarja, joskin puolen tunnin jaksomittaan puristettu. Ehkä animaation mahdollisuuksia käytetään muutaman hahmon karrikoimisessa, mutta muuten piirretyt hahmot mahdollistavat vain räikeämpiä polarisaatioita ja herkkien asioiden ronskimman käsittelyn.

Lyhyesti sarjassa on kyse USA:n itärannikolla asuvasta perheestä, jonka isä käy lentokentällä töissä ja yrittää tasapainotella johtajien ja ay-liikkeen välillä. Kotona on elämänsä tyhjyyttä Tupperwarella täyttävä kotiäiti, progea ja pilveä rakastava teinipoika ja kaksi tenavaa. Kuuden jakson aikana käydään läpi jokaisen kipukohtia aidosti hauskalla tavalla, eikä vain tyydytä nauramaan 70-luvun hölmöyksille.

Bill Burr on tietysti loistava perheenisänä, koska hän usein podcastissaankin marisee osin samoista aiheista. Mieskuva ja sen muutos. Thank dog Bill Burr osaa pohtia mieheyttä tuhdin itseironisesti.

Kuuden jakson kausi on valitettavan lyhyt, ja toivonkin että Netflix päättäisi tilata lisää. Nyt tarina pääsi vasta alkuun.

Lähin vertailukohta olisi ehkä Mike Judgen (Beavis & Buttheadin luoja) King of the Hill, mutta se sarja ei hahmojensa mehukkuudesta huolimatta koskaan kulkenut minnekään, vaan oli enemmän perinteinen sitcom, jossa samoista kipukohdista pyöräytetään viikko toisensa jälkeen uudet vitsivariaatiot. F Is for Family on tässä mielessä 2010-luvun draamasarja, jossa hahmot kulkevat eteenpäin ja kehittyvät.

Suosittelen, siis.

Tämä aihe tulee tasaisin väliajoin vastaan sosiaalisessa mediassa. "Suosittele podcasteja". Viimeksi tänään Twitterissä.

Innostuin taas monen vuoden jälkeen podcasteista. Olisko kellään vinkata hyviä? Aiheet saa vaihdella laajasti. #podcast

— Jenna Karas (@karasjenna) September 22, 2015

Suosittelen aina podcasteja, koska rakastan podcasteja ja ne ovat elintärkeä osa päivittäistä media mixiäni. Tajusin, että minun lienee parasta tehdä tällainen kokoava postaus myös tänne blogiin, jotta voin sitten aina linkata tämän tekstin, ja saan lisää mainostuloja! (File under: rehellisyys, hyötynäkökulma).

Olen kyllä kirjoittanut podcasteista muutamaan otteeseen, mutta en varsinaisesti ole tehnyt parhaiden castien listaa. Tässä siispä tulee.

Paras suomalainen podcast oli tietysti Mäntysaari ja Nivala -podcast, mutta se pistettiin tauolle kun Nivalan podcastausolosuhteet huononivat, ja nyt työsopimukseni kieltää musiikin arvostelun, joten ko. podcast on määräämättömän mittaisella tauolla. Se palaa vielä!

Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä, mutta numeroin ne silti, koska olen epälooginen ihminen.

En välitä liian "hyvin" tehdyistä podcasteista - siis sellaisista joita monen hengen työryhmä toimittaa valmiiksi radio-ohjelmiksi. Minusta podcastit ovat parhaimmillaan raakoina ja rosoisina. Niin ne hyödyntävät parhaiten omaa muotoaan, eikä niitä rajoita esimerkiksi radion ohjemitat, pakollinen toisto tai niche-aiheiden välttely. Siksi tällä listalla ei ole Serialia, jota kaikki tulevat teille suosittelemaan. Kuunnelkaa sekin.

1. Hardcore History Podcast

Jenkkiläisen toimittajan Dan Carlinin historia-aiheinen (yllätys yllätys) podcast, joka sukeltaa tarkkanäköisesti mutta viihdyttävästi maailmanhistorian mikro- ja makrotasoille. Ennen tämän postauksen kirjoittamista kävin lenkillä, jonka aikana kuuntelin vihdoin loppuun HH Podcastin viisiosaisen I Maailmansota -historiikin Blueprint for Armageddon, jonka yhteiskesto on rapiat 16 tuntia. Jotkut jaksot käsittelevät kuitenkin paljon pienempiäkin tapahtumia. Podcast inspiroi muun muassa tämän postauksen historian pahimmasta kännimokasta.

2. Bill Burr's Monday Morning Podcast

3. WTF with Marc Maron

Tämä on tavallaan koomikkopodcastien kunkku. Tai ehkä Joe Roganin on suositumpi, mutta neuroottisen musanörtti Marc Maronin haastattelut ovat klassikoita. Hetki sitten haastattelussa oli Barack Obama, joka nyt ei suorastaan avannut sieluaan, mutta vaikutti taatusti rennommalta kuin missään haastattelussa tätä ennen. Maronilla on niin paljon klassisia haastatteluja, etten ajan- ja tilanpuutteen vuoksi viitsi niitä tässä luetella, mutta kannattaa kaivaa arkistoista ainakin Louis CK:n eka vierailu, Moon Zappa (jonka kanssa Maron sitten seurustelikin hetken), Lucinda Williams, Paul Thomas Anderson, Tom Green, kaikki jotka ovat olleet Saturday Night Livessä ja Iggy Pop.

4. Freakonomics

Freakonomics-kirjojen ystäville parhaimmillaan todella mielenkiintoista "SETTIÄ". Samalla ennakkoluulottomalla asenteella ajateltu tuttuja asioita uuden näköisiksi. Jaksot sen verran lyhyitä, että sopivat vaikka paikallisbussimatkalle. Ei hauska eikä henkilökohtainen, mutta hyödyllinen ja ajatuksia herättävä.

5. Bookrageous

Tämä kannattaa ottaa pienellä varauksella, panelistit puhuvat nimittäin ärsyttävällä jenkkinuotilla, joka kuulostaa minun korvaani teennäiseltä. "I was like.... oh so TOTALLY into this, eeeheeheeheee". MUTTA kirjallisuus on ihana ja tärkeä aihe, ja olen saanut tästä podcastista lukuisia lukuvinkkejä (no pun intended, and even if it were, it would be a lousy pun). Ärsyttävää tosin on myös se, että kirjakauppiaista ja kirjallisuustoimittajista koostuva paneeli käsittelee kirjat silloin kun he itse lukevat ne, eli noin puoli vuotta ennen kuin ne ilmestyvät. Tekisi mieli välillä läpsiä näitä ympäri korvia.

6. The Nerdist

"AI TAASKO SE JAUHAA PODCASTEISTA"

Kyl vaan, vaikka minun ja Nivalan podcast on jäähyllä kun hra Nivala muutti jonnekin jumalan selän taa eikä homma teknisesti onnistu, niin podcasteja kuuntelen edelleen joka siunaaman päivä. Suomessakin niiden merkitys kasvaa koko ajan. Keksintö on vanha, mutta suosion piikki vielä tulevaisuudessa, näin väitän minä.

Ehdottomasti mielenkiintoisin uusi tulokas on kirjailija (jos ette tienneet) Brett Easton Ellisin podcast. Homma perustuu vieraisiin, ja kaksi ensimmäistä vierasta ovat Kanye West ja Marilyn Manson.

Kanyen julkinen imago vihjaa välillä suoranaisesta idiotismista. Hänen musiikkinsa ja keskustelu snobbailevan ja sopivasti misantrooppisen Ellisin kanssa muistuttaa siitä, että todellisuudessa Kanye on aito hipsteri ja oikeasti älykäs mies.

Vai keskustelisiko idiootti arvostetun kirjailijan kanssa Michelangelo Antonionin elokuvista?

Ellisin kirjat eivät enää aikoihin ole säväyttäneet (let's face the music: shokkiarvon jälkeen ne eivät aikuiselle tarjoa kovin paljoa. Lunar Park ehkä jonnin verran, Amerikan Psyko kylläkin, mutta sen luin jo lukiossa), mutta podcast-muodossa hänestä saa paljonkin irti.

MIelenkiintoinen on esimerkiksi hänen esittämänsä huomio siitä, että aikamme on jotenkin haluton tai pelokas käsittelemään KRITIIKKIÄ. Siis mitä tahansa kritiikkiä. Miettikää vaikka viime aikoina vellonutta Cheek-keskustelua: Ihmiset suuttuivat siitä, että joku kehtasi arvostella Cheekiä. Minä en tässä arvostele Cheekiä, mutta puolustan ihmisten oikeutta kritisoida Cheekin tekemisiä. Kaikki kritiikki ei ole kateutta tai negatiivisuutta.

Ellis on kokenut tämän muun muassa Twitterissä, jossa hänen kärkkäät huomionsa elokuvista tai musiikista ovat poikineet paljon vihaa. Kritiikki ei ole vihaa. No, isompi keskustelunaihe.

Kirjailija ei todellakaan ole puhetyöläinen, minkä huomaa siitä, että ulosanti on melkoista narinaa. Tämä oikeastaan sopii kuvioon, sillä ihanalla tavalla vihamielisen Ellisin narinoita on oikeasti viihdyttävää kuunnella.

TÄÄLTÄ tilaamaan ja tutustumaan tähän hienoon podcastiin.

Enkä voi olla muistuttamatta Bill Burrin Monday Morning podcastin loistavuudesta.

"Oh CHEEZZUZ", kuten Bill Burr sanoisi. Eilen näin tämän ihmisneron ensimmäistä kertaa elävänä. En ottanut elävänä pulloon, mutta vaikutuin syvästi.

Ensimmäistä kertaa Suomessa pari vuotta sitten vieraillessaan Burr ei vielä mahtunut tutkaani, mutta Spotifyn ja Netflixin synnyttämä syöksy kohti stand up ydintä on auttanut minua muodostamaan sen mielipiteen, että Bill Burr on parhaita eläviä stand up -koomikoita - ellei jopa paras. Marc Maron on eri tavalla hyvä, ja esimerkiksi eilen näkemäni setti oli Maronin Thinky Painia parempi - joskaan ei syvällisempi. Doug Stanhope olisi kanssa mielenkiintoista nähdä, mutta ei ole kai lähiaikoina palaamassa Suomeen.

Mistä aloittaisin. Burrin työskentelyä livenä katseltuaan nauramisen aiheuttama kurkkukipu on toissijainen tunne. Päällimmäisenä mielessä on ihailu ja arvostus. Yli 20 vuotta stand uppia tehnyt Burr todella tietää mitä tekee. Hänen ilmaisunsa, rytmityksensä, olemuksensa ja kielensä toimivat täydellisesti yhteen.

Mietinkin esityksen jälkeen, että Suomessa ei vielä ole yhtä pitkään VAIN stand uppia tehneitä ihmisiä. Tai jos on, niin... no, he eivät ole kehittyneet aivan samaa tahtia. Enkä tässä halua suomalaista osaamista yhtään moittia, esimerkiksi taannoinen Paukutusjengi oli todella hienoa tavaraa, ja ainakin 2/4 jengistä oli paikalla eilen katsomassa Burria. Mutta Burr on silti nextillä levelillä.

Hän ei ole mikään älymystön koomikko, tai loputtoman tiedostava ja maailmantuskassaan piehtaroiva. Mutta toisaalta hän ON todella älykäs koomikko. Vaikka hän puhuu "tyhmistä" asioista. Tai vaikka hän aina välillä muistuttaa olevansa tyhmä (joskin enemmän "tietämätön"-merkityksessä). Hän ei myöskään yritä shokeerata, vaikka pystyykin hiljentämään katsomon miehet-naiset-heitoillaan tai diktaattoripuheillaan.

Burr ei varmaankaan ollut tottunut kohteliaaseen yleisöön, jota täysi tupa suomalaisia tietysti edusti. Hän oli aluksi ehkä hieman hämmentynyt kun vastauksia kysymyksiin oli vaikea saada. Tai sitten sekin oli show'ta. Luulen, että hänen tapansa on rakentaa osa esityksestä improvisaation pohjalta, joka liittyy yleisön kansallisuuteen ja sen stereotypioihin. Mutta hän sai kaiken Suomi-läpän tuntumaan jotenkin loppuun asti käsikirjoitetulta. "Ok, you have no rich people and everybody dresses well. If you sir (osoittaa eturivissä istuvaa rillipäistä tyyppiä) would live in America, I would buy anything from you, no questions asked".

Hauska yksityiskohta oli myös uskonnosta puhuminen. Burr teki (ja on tehnyt aiemminkin) selväksi, ettei varsinaisesti usko jumalaan. Siksi hän käsitti sanalla "religion" enemmänkin sen kulttuurisen taustan jonka se ihmiselle antaa. Siksi uskonnottomat suomalaisetkin voi käsittää "lutheran"-uskonnon edustajiksi, jos Burr on "catholic".

Äh, miksi yritän selostaa koko illan kulkua.

Ilta oli valtavan hieno. Toivottavasti tämän tason koomikoita saadaan lisää Suomeen. Nyt on tulossa Poliisiopiston ääniä matkiva kaveri, mutta helikopterin matkiminen ei jotenkaan eilisen jälkeen tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Ja jälleen kerran täytyy suositella myös Burrin podcastia, Monday Morning Podcast. Ensi maanantain jaksossa kuullaan varmasti mitä mieltä hän oli Suomesta itse. Kirveellä tappaminen jäi varmasti mieleen. Ja se, ettei täällä uskota kummituksiin.

Stäättistics!

Parasta. Palvon.

Ensimmäinen stand up -arvio tässä blogissa koskaan! Tai onhan täällä stand upista kirjoitettu, mutta alan keikkoja olen käynyt katsomassa LIIAN VÄHÄN!

On hienoa huomata, että stand up -kulttuuri on Suomessa saturoitunut siihen pisteeseen, että yleisö huomaa, että on olemassa monenlaista stand uppia. En tässä halua arvottaa stand uppia, mutta itse olen aina pitänyt enemmän tyylistä, jossa jutellaan ajatuksia auki, vrt. vitsien kertominen.

Toki kaikki neljä Paukutusjengin koomikkoa kertovat myös vitsejä, mutta pääpaino on ajatusten jakamisessa. No okei, Teemu Vesterinen ei kerro vitsejä. Porukan kokeneimpana (näin oletan) hänen tyylinsä on jalostunut jo "ohi" vitsien kertomisesta. Ei se varmasti ole mikään stand upin ylin päämäärä, mutta Teemulle se sopii.

Juttelin ennen keikan alkua erään paikalle osuneen ystävän kanssa siitä, että Glorian aulassa oli viittä vaille kahdeksan hieno ja odottava tunnelma. Olimme yhtä mieltä siitä, että pitkään aikaan ei millään musiikkikeikalla ole tuntunut samalta. Ihmiset ovat kiinnostuneita stand upista! Stand upin ympärillä on kuhinaa!

Kuinka hienoa.

Paukutusjengiin kuuluvat Joni Koivuniemi, Jukka Lindström, Anders Helenius ja Teemu Vesterinen. Kenenkään täyspitkää keikkaa en ollut aiemmin nähnyt, ja kaikki olivat vilpittömästi helvetin hyviä. Ehkä Jukan osuus toimi itselleni parhaiten, vaikka Teemu Vesterinen olikin jotenkin selkeästi taitavin. Hienosti rakennettu setti. Joni Koivuniemen Vantaa-läpät osuivat myös, ja Anders Heleniuksen suomenruotsalaisuus-teema. Mistä muuten johtuu, että meillä on suhteessa paljon suomenruotsalaisia stand up -koomikoita? Johtuuko siitä, että heitä pilkataan niin paljon, että siitä on helppo ammentaa materiaalia?

Muutamilla näkemilläni suomalaisilla stand up -keikoilla on tullut myötähävettävä olo, mutta eilen siitä ei ollut tietoakaan. Glorian sali oli loppuunmyyty, ja koomikot nauttivat tilanteesta. Lisäksi yllätysvieraana nähty venäläistaustainen Nikolai oli loistava välinumero.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta sanon nyt: MENKÄÄ hyvät ihmiset katsomaan Paukutusjengiä (keikkapäivät ja -paikat täällä)! Stand upissa tapahtuu muutenkin, kun Sami Hedbergillä on keikka Hartwall Areenalla, menkää sinnekin!

Mutta ennen kaikkea: Tulkaa katsomaan bostonilaista Bill Burria tiistaina 10.12. Savoy-teatteriin, sitä keikkaa odotan TODELLA paljon.

Tänään katsoin stand up -päissäni Netflixistä Marc Maronin uuden spesiaalin Thinky Pain. Vahvaa näyttöä, ja luulen että jokainen eilen nähdyistä neljästä koomikosta pitää Maronia ainakin jonkinlaisena esikuvana. Tai sitten vaan hyvänä koomikkona.