Tervetuloa taas lukupäiväkirjaani. Tällä kertaa ensin tanakka satsi analyyttisen psykologian pehtooria ja sitten pari romaania kylkeen.
C.G. Jung - Aion & C.G. Jung (ja muutamat muut) - Man and His Symbols
Edellisessä lukupäiväkirjassa avasin Jungin elämäkerran herättämiä tuntemuksia ja yritin parhaani mukaan myös kertoa ummikoille mistä tässä sveitsiläispsykologissa on kyse. No, kollektiivisen alitajunnan ajatus resonoi sen verran vahvalla intuition tasolla että upposin suoraan melko syvälle Jungiin, ja jatkoin hänen tekstiensä tutkimista näillä kahdella niteellä, joista toisen (Aion) löysin Kampista antikvariaatista ja toisen minulle toi tyttöystäväni Lotta suoraan Amerikasta Barnes & Noblelta. Onneksi hän toi kolme eri Jungia joten kaksi on vielä lukematta. Älkää muuten missään nimessä lukeko tätä seuraavaa "esitelmääni" kovin tieteellisenä tekstinä, kunhan vaahtoan. Asiavirheitä on varmasti.
ENIVEI, näistä kirjoista Aion – alaotsikoltaan "Researches into the Phenomenology of the Self" – on kokonaan Jungin kirjoittama osa hänen laajaa tuotantoaan, kun taas Man and His Symbols on juuri ennen Jungin kuolemaa valmistunut "kansankielinen" kokoelma esseitä hänen ajatustensa ympäriltä. Kahdeksankymppinen Jung kirjoitti kirjaan hyvin selkokielisen kuvauksen analyyttisen psykologian ja alitajunnan perusteista ja ohjeisti sitten viittä analyyttiseen psykologiaan perehtynyttä psykologia laajentamaan aihetta eri osa-alueilta.
Toisin sanoen jos Jungin päiväkirja on luettu ja haluat lisää suhteellisen helposti nieltävää tietoa Jungista, niin suosittelen Man and His Symbolsia. Se on suomennettu nimellä "Symbolit - piilotajunnan kieli", sen saatavuudesta minulla ei ole tietoa. Tuota voi toki suositella myös ensimmäiseksi Jungiksi, sillä elämäkerrassaan hän menee huomattavasti enemmän tiloihin monin paikoin.
Kiinnostavimpia esseitä ovat Jungin alustuksen lisäksi ehdottomasti hänen elämänkertansakin kirjoittaneen Aniela Jaffen analyysi modernista taiteesta ja piilotajunnasta sekä M-L Von Franzin kirjan päättävä katsaus tieteen ja piilotajunnan tai laajemmin analyyttisen psykologian yhteyksistä. On otettava huomioon, että esseet on kirjoitettu vuoden 1960 tienoilla, eikä Jungin paikoin varsin lennokas maailmanselitys ole muutenkaan nikottelematta tiedeyhteisön nielemä. Mutta tavallaan sekin on osa piilotajunnan maailmaa, jossa Jungin lanseeraama synkronisiteetti selittää satunnaisilta tuntuvat ilmiöt merkityksellisen samanaikaisiksi, ja että perinteinen kausaliteetti voidaan unohtaa kun tämä kollektiivisen alitajunnan kautta fyysiseen maailmaan yltävä yhteys jyllää.
Ei, minusta mitään kirjaa ei kannata lukea "kuin Raamattua". Jotkut Jungin teoriat tuntuvat edelleen, kohta sata vuotta myöhemmin täysin pähkähulluilta tai vähintään liian lennokkailta (synkronisiteetti vaikkapa), mutta toisaalta hänen ajattelussaan on intuitiivisesti niin syvälle uppoavia asioita, että välillä suorastaan huimaa lukiessa. Ja sitä paitsi lääketieteessä on vasta viime vuosikymmeninä ruvettu puhumaan epigenetiikasta, eli siitä miten ominaisuudet voivat periytyä ilman että ne ovat DNA:ssa (tämä nyt hyvin maallikkoselityksenä, katsokaa Wikistä) – joka tapauksessa tuolla tutkimusalalla on erittäin paljon yhteistä kollektiivisen piilotajunnan kanssa. Jos vaikka miettii populaarilääketieteessä erittäin suositun Gabor Matén kirjoituksia trauman jäämisestä kehoon tai hermostoon ollaan jo käytännössä aika lähellä Jungia, joka (kuten hän itsekin ennen kuolemaansa kirjoitti) keksi joitain asioita täysin intuitiivisesti, eli toisin sanottuna piilotajunnan ohjaamana, jotka tiede vasta myöhemmin todisti oikeiksi. Ja samalla hän muistutti, että Antiikin Kreikan filosofit ymmärsivät joitain fundamentaalisia asioita tieteestä varsin intuitiivisin keinoin selittämällä ne osin jumalallisina asioina - jälleen kerran tietoa a priori jonka Jung uskoo tulevan kollektiivisen piilotajunnan johdattamana.
Huomaan että aiheeseen voisi mennä paljon syvemmällekin. Tyydyn kuitenkin palaamaan tuohon mainitsemaani nykytaide-esseeseen. Jaffe huomauttaa Jungin ajatuksia lainaten, että renessanssiaikana taide kääntyi tieteen ja rationaalisuuden hullaannuttamana ulospäin, kuvaten siitä eteenpäin satojen vuosien ajan vain ulkoisen maailman asioita. Mutta koska taiteessa ja aidossa luovuudessa on aina myös kyse piilotajunnan kanavoimisesta, voi tällaisesta rationaalisen ajan taiteesta osin myös lukea symboleja - ei kuitenkaan niin paljoa kuin tätä edeltävästä taiteesta aina luolamaalausten päivistä lähtien, jossa eläinarkkityypit toistuvat suoraan Jungin teorioita mukaillen.
Joka tapauksessa vasta ekspressionismi ja sitä seurannut moderni taide käänsi taiteilijoiden katseet taas toden teolla sisäiseen maailmaan. Jopa siinä määrin, että Kandinskyn (joka täysin Jung-mystisessä SYNKRONISITEETTISESSÄ yhteensattumassa on lempitaiteilijoitani) "hengen taiteesta" päästiin varsin lyhyessä ajassa Kasimir Malevitsin mustaan neliöön, joka oli muotona niin paljaana, että symbolinen merkitys alkoi jo hälvetä - symboliikkaa pääsee nimittäin syntymään vain silloin kun se heijastuu alitajunnan symbolina jonkun muun asian kautta, neliöt ja viivat esteettisinä sommitelmina ovat vain taiteen teoriaa. Ei siis ihme, että joka taidesuuntauksella piti olla oma manifestinsa jossa sisäänpäin kääntyneen taiteilijan maailmaa selitettiin auki. Kävin muuten juuri viime kuussa Münchenin Lenbachaus-museossa jossa on merkittävä Kandinsky-kokoelma. Harmittaa etten ostanut hänen Concerning the Spiritual in Art -esseetään kirjamuodossa, mutta se on onneksi luettavissa ilmaiseksi netistä.
APUA minä en saa tätä kirjoitusta koskaan loppuun. Jungin maailma on supermielenkiintoinen, ja se, että päätin kurkistaa alitajuntaani ja ryhtyä tekemään taidetta Haamuvaltakunnan muodossa on aikuisikäni onnistuneimpia päätöksiä. Tein sen ennen kuin tutustuin Jungiin näin syvällisesti, mutta hyötyjä Jung kuvailee mainiosti: Vain alitajunta tarjoaa uutta tietoa ja alitajunnan ja tietoisen tajunnan balanssi ja omaan alitajuntaan tutustuminen on ihmisen suurimpia ja tärkeimpiä seikkailuja.
Aion-kirja on vielä paljon tätä syvempi. Se tutkii "self" eli "itsen" symboliikkaa erityisesti uskonnoissa. Jung on käynyt läpi valtavan määrän taustamateriaalia uskontojen historiasta, ja löytänyt toistuvia arkkityyppejä ja symboleja, jotka selittävät sekä uskontojen syntyä että tarpeellisuutta. Lyhyesti sanottuna hän esittää, että "jumaluus" tuntuu analyyttisen psykologian silmin tarkasteltuna ihmisen reaktiolta "itseen", joka on ihmisen psyyken piilossa oleva ydin, osa alitajuntaa. Tietoisen minän näkökulmasta kaikkivoipainen ja intuitiivisia vastauksia tarjoava alitajunta on "jumala" joka täydellistää minäkuvan, ja jota symboloi useimmiten ympyrä. Myös Kristus-symboli toistuu uskonnoissa jo kauan ennen kristinuskoa, samoin kalasymboli. Jung esittää, että protestanttisuuden ja rationaalisuuden nousun myötä ihminen on erkaantunut jumaluuden ja ihmeen myytistä, jonka olemassaolo on mahdollistanut luontaisen tavan kuunnella alitajuntaa. On helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä nykyisen "tiedonjälkeisen aikakauden" oireiluihin, mutta jätän sen esseen nyt tässä kirjoittamatta. Joka tapauksessa Aion on valtavan mielenkiintoinen, joskin uuvuttavan määrän muinaisuskontojen ja kristinuskon yksityiskohtaista symbolien luettelointia sisältävä kirja, josta lainasin Haamuvaltakunnan tulevaan kesäsingleen aiheen. Biisi käsittelee ihmisen kokemusta "itsen" käsitteestä joka näyttäytyy jumaluudesta. Kyllä, eikö kuulostakin letkeältä kesähitiltä jota hoilataan ympäri kesäterasseja? "Hänessä on sisällä kaikki eikä hän ole minkään sisällä" on biisin kertsi. Se kuvaa itseä - self - tai sitten jumalaa, joka on Jungin mukaan sama asia.
Heikki Kännö - Mehiläistie
Lupaan etten tee tästä arviosta niin pitkää kuin Jungeista. Mutta OLIPA HELVETIN VIRKISTÄVÄ JA HYVÄ KIRJA! Koska kaikki on sattumaa tai johdatusta tai sattuman johdatusta, liittyy tämä kirja suoraan Jungin ajatuksiin ja Wassily Kandinskyyn. Heikki Kännö on kuvataiteilija, mutta myös varsin vaikuttavan kajahtaneita romaaneja kirjoittava kirjailija. Mehiläistie on hänen esikoisensa, mikä tuntuu minusta käsittämättömältä. Se on taiteen olemusta pohtiva yliluonnollisia elementtejä sisältävä trilleri, jossa vilisee natseja, nykytaiteilijoita, mehiläisiä, aikamatkustusta ja joka yhdistää poliittis-taidefilosofiseen trilleriin perhesaagaa ja absurdia huumoria.
Tämä kirja oli niin hyvä, että minua harmitti useaan otteeseen etten ole osannut kirjoittaa sitä itse. Mehiläistie tarjoaa ajateltavaa, mutta on silti häpeilemättömän viihdyttävä kohellus ja kaahaus läpi aikojen ja taidesuuntausten. Lyhyesti juonesta: Natsi-Saksan asevoimissa toimii pieni yksikkö, joka kerää taidetta ja etsii yksilöitä joilla on tiettyjä erityislahjoja. Uralin vuoristoon tipahtaneen lentäjän kohtalo herättää ryhmän huomion – tai lähinnä se, että lentäjä koneineen katoaa viikoksi jonnekin ennen kuin hänet löydetään.
Mehiläistietä ei voi suositella aivan kaikille, mutta jos olet lukenut näin Jung-vetoista postausta tähän asti niin voin saman tien kehottaa sinua tarttumaan tähän kirjaan. Pitää kesällä lukea lisää Kännöä, mahtaako taso olla pysynyt seuraavissa romaaneissa.
Gabrielle Zevin - Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow
Itsellseni täysin tuntematon kirjailija aiemmin tämä Zevin, mutta hän on ilmeisesti nuortenkirjailijana varsin suosittu. Aikuisille suunnattuja kirjojakin on tätä ennen ehtinyt tulla neljä. Luin myös että tämän kirjan elokuvaoikeudet oli ostettu kahdella miljoonalla jo ennen kirjan julkaisua. Että ihan kiva.
Kirja kertoo kolmesta ystävyksestä, Samista, Marxista ja Sadiesta, jotka päätyvät perustamaan menestyvän pelifirman 2000-luvun alussa. Sam ja Sadie ovat ystäviä lapsuudesta lähtien, kun kolarissa vammautuneen jalkansa takia pitkiä aikoja sairaalassa viettävän Samin pelikaveriksi ilmaantuu siskonsa syövan takia sairaalassa hengaava Sadie.
Kuten olettaa saattaa, pelit ovat isohkossa roolissa romaanin tarinaa. Peleissä ollaan myös sisällä. Ei tosin niin tehokkaasti kuin Neal Stephensonin Reamdessa. Kekseliäämmin kuitenkin kuin Ernest Clinen Ready Player Onessa joka on kioskikirjallisuutta tähän tai Reamdeen verrattuna.
Kirjan nimi tulee Shakespearen Macbethin kohtauksesta, jota kirjan hahmo Marx nuoruudessaan näyttelee, jos mietitte. En juonipaljastusten vuoksi kerro miksi tuo lainaus on tärkeä.
Samin ja Sadien vaikean ihmissuhteen ympärille kiertyvä romaani on minusta parempi setupiltaan kuin varsinaiselta tarinaltaan. Tai ainakin tarina jää jossain vaiheessa pahemman kerran junnaamaan paikoilleen, kuten toki pitkät ihmissuhteetkin joskus. Joka tapauksessa innostuneen alun jälkeen ihastukseni hälveni hieman loppua kohden, vaikka erittäin uskottava pelimaailman - sekä pelien sisäisen maailman että pelibisneksen - kuvaus toimi hienosti loppuun saakka. En myöskään kaipaa tarinoihin aina closurea, kaikkiea muuta, mutta silti romaanin keskivaiheen tyhjäkäynti oli paikoin hieman raskasta.
Myös aasialaisamerikkalaisuuden kuvaus ulkopuolisuuden tunteineen ja huumori Anna Lee -nimen anonymiteetin ympärillä olivat erittäin oivaltavia.
Seuraavaksi varmaankin Virginia Woolfia ja lisää Jungia. Hyvä lukuvuosi tulossa tästä! Maailmassa on liikaa hyviä kirjoja.
