Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Eilen näin ensimmäistä kertaa Metallican. Koko juttu tuntuu ihan naurettavalta, sillä olen palvonut Metallicaa koko teini-iän, ja rakastan vilpitttömästi oikeastaan kaikkia levyjä Reloadiin asti (se mukaanluettuna). En ole vaan koskaan tullut menneeksi/saanut hankittua lippuja/muita esteitä.

Mutta eilen "se" sitten tapahtui. Pappaliigaan pikku hiljaa liukuva fanituskohde ja Black-albumin käänteinen läpisoitto. Tuntuisiko se missään? Yleisöä on helvetisti, oma katsomiskulma pressialueen sinänsä hyvä näköala, mutta kyyninen ympäristö.

Lyhyt vastaus on, että kyllä se todellakin toimi. Keikkaa ei startattukaan Blackilla, vaan Ecstasy of Gold -intron (joka jo itsessään veti kylmät väreet käsivarsille) jälkeen lähdettiin Hit the Lightsiin. Aaaaaaaaaaaaa!!!! Jessus että se kuulosti hyvältä. Bändi NAUTTI, vaikka varmaan Larsin rumpalointi metronomien mielestä karmeaa kuultavaa onkin. Mutta hän paiskoi menemään ihastuttavalla intensiteetillä.

No, ennen Blackin loppupuolta (jolla albumin läpikäynti siis aloitettiin) kuultiin vielä kunnon lämmittelynä For Whom the Bell Tollsia ja Master of Puppetsia, minkä jälkeen olin valmis julistamaan keikan ties mille listalle. Blackin ajoittainen monotonisuus kuitenkin rankaisi hiukan nautintoa, vaikka lopun ihanuudet tietysit korvasivatkin paljon.

Ehkä tämän kirjoituksen tärkein pointti on kuitenkin se, että yli 20 vuotta odotettu keikka VOI sittenkin kuulostaa hyvältä, eikä sitä oikeastaan osaa edes harmitella ettei nähnyt bändiä aiemmin, VAIKKA "perussetti" ilman pakollista Blackia varmasti paremmalta kuulostaakin. On niissä hahmoissa jotain taikaa, Kirkin tiluttelu resonoi sieluun ja Jamesin tavis-äijä-charmi hurmasi kaukaakin. Jopa missi/yleisjulkkis Satu Tuomisto intoutui Ilta-jommassakummassa analysoimaan, että on suuri Metallican ystävä, Black on suosikkilevy, yhtään biisiä ei osaa nimetä, mutta balladit toimii.

Ohjeena itselleni ja muille: Menkää katsomaan suosikkinne myöhemmän kauden esiintymisiä, älkää odottako kukkeimmillaan olevan yhtyeen show'ta, niin kaikki on hyvin.

Alla oma Metallica-suosikki (tietysti ekalta levyltä... olenhan musiikkitoimittaja, tai oikeastaan musiikkipäällikkö).

Tässä blogissa aika liikkuu eri tahtiin kuin muualla digitaalisen kansalaismedian maailmassa. Kävin puolitoista viikkoa sitten katsomassa kuukausi sitten ensi-iltaan tulleen Avengers-elokuvan, ja nyt aion kirjoittaa siitä.

Periaatteessa Avengers on supersankarielokuva, mutta se on niin täydellisesti Hollywood-rakennettu, että jos sitä katsoessaan ei viihtyisi niin lujaa, voisi ihailla käsikirjoituksen huolellista tasapainoa ja jouhevuutta.

Kun tehdään leffaa giljoonalla dollarilla, ei riitä, että pelkät nörtit menevät katsomaan sen. Nörttien nettihype on kuitenkin tärkeätä ennakkomarkkinoinnissa. Siksi on tehtävä elokuva, jossa samaan aikaan Valhallasta kotoisin oleva Loki käy Galactuksen (vai mikä se galaktinen sotahahmo nyt onkaan) luona jossain pilvilinnassa pseudofilosofista keskustelua ihmiskunnasta ja Robert Downey Jr:n supernasevasti esittämä Iron Man pistää kirkasotsaista Kapteeni Amerikkaa halvalla.

Ehkä se on pelkuruutta, mutta jotenkin sitä menee mielummin katsomaan elokuvateatteriin tuollaisen jättiläiselokuvan, jonka syliin on turvallista heittäytyä, kuin että menisi katsomaan vaikka jotain espanjalaista huonedraamaa (en ole varma keksinkö tuon itse, vai tarkoittaako se tosiaan sellasta hiukan teatterimaista loputonta keskustelua lavastemaisissa huoneissa).

Avengers oli siis helvetin hyvä. Jos et ole vielä nähnyt, mene katsomaan. Se sopii oikeastaan kaikille, ihan oikeasti. Se ei ole Won Kar-Wain hienostunutta kameran haahuilua tai Chris Nolanin mainstream-neroutta, mutta se on helvetin hyvä leffa.

Ja kyllä, ne elokuvat joita oikeasti ajattelee vielä pitkään (eli muodostuvat lempileffoiksi) ovat jotain muuta kuin Avengers. Mutta mielummin tämä kuin L'Atalante.