Kun olen Twitterissä hehkuttanut rakkauttani 1990- ja 2000-luvun amerikkalaisiin "sukupolviromaaneihin", vinkattiin minulle (muutamakin vinkkaaja oli, mutta muistan että ainakin nimimerkki Töllikä suositteli, kiitos) tästä Jeffrey Eugenidesin 2002 ilmestyneestä Middlesexistä.
En ole kirjallisuudentutkija tahi kirjallisuustieteestä mitään tietävä ihminen, joten voi olla että käytän sanaa "sukupolviromaani" väärin. Mutta tarkoitan siis tällaisia amerikkalaisuuden ytimeen pyrkiviä saagoja, jossa kirjoittajan kehittämä amerikkalainen perhe venkoilee asettaessaan itseään ympäröivään yhteiskuntaan ja omiin nahkoihinsa. Tällaiset kirjat kattavat usein ajallisesti yhdenihmiselämän, tai ainakin yhden ihmisen aikuisen elämän.
Ja nämä kirjat - kuten olen usein todennut - ovat jostain syystä minun lempikirjojani. Eli siis Philip Rothin American Pastoral tai Jonathan Franzenin Freedom tai Don DeLillon White Noise (joskin DeLillolla on keitoksessa aina muutakin kuin amerikkalaisuuden ydintä ja perhesaagaa ja hänet tunnetaan paremmin muista kirjoistaan - joita toki lähes kaikkia rakastan). Myös John Irvingin kirjoissa on samoja aineksia, ja varmasti lukemattomien muiden. Paul Austerillakin joskus.
Onpas pitkä alustus. Jeffrey Eugenidesista tiesin aiemmin sen, että hän on kirjoittanut Virgin Suicidesin, josta Sofia Coppola on tehnyt hienon samannimisen elokuvan. Seksuaalisuus ja sen puhkeamisen aiheuttamat kasvukivut näyttävätkin olevan Eugenidesin sydäntä lähellä, sillä Middlesex kertoo (kuten nimi ovelasti vihjaa) hermafrodiitista Calliopesta, joka elää teiniksi asti tyttönä, mutta joka päättää lopulta olla sittenkin poika.
Calliope on kuitenkin vain tarinan raami - oikeasti tarina kertoo Kreikasta (tai oikeastaan nykyisestä Turkin Izmiristä) USA:han Turkin armeijaa pakenevista siskoksista, jotka rakastavat toisiaan ja saavat lapsen, joka taas.... no, en spoilaa enempää. Nämä sisko ja veli ovat joka tapauksessa Calliopen isovanhemmat.
Middlesex oli lämpimästä älykkyydestään ja osaavasta historiallisesta asettelustaan huolimatta pieni pettymys. Se oli oikein nautittava ja laadukas romaani, mutta kun olen tässä nyt muutaman kuukauden lukenut jo aiemmin mainitsemaani David Foster Wallacen Infinite Jestiä, joka on loputtoman pitkä, monimutkainen ja jonka jokainen sivu on sellaista sanataidetta että henki ei meinaa kulkea, tuntuivat Eugenidesin lauseet jotenkin jähmeiltä.
Enkä tarkoita että kaikkien hyvien kirjailijoiden pitäisi kikkailla kielellä, mutta Eugenidesin kerronnassa ei jotenkaan ollut sellaista tulta ja sähinää mitä kaipaan. Minä en myöskään välttämättä halua, että kirjassa on JUONI - siis sellainen hökkeli jonka yllättävien käänteiden varaan koko niteen vetovoima on rakennettu - mutta kielen pitää liitää ja lauseissa pitää olla sisältöä.
Middlesexille kävi siis niin, että se kärsi epäreilusta päänsisäisestä vertauksesta Wallacen mestariteokseen. Nautittava, mutta ei loistava. Suosittelen kuitenkin, jos pitää mainituista kirjailijoista tai aihe kiinnostaa. On saanut myös Pulitzer-palkinnon tämä! Vaikka tämä blogiarvio on valmis, ja aion kohta painaa Julkaise-nappia, mietin yhä että mikä tässä oli minun kannaltani pielessä - etten innostunut enempää.
Voit löytää paljon lisää Eugenides- ja ennen muuta DFW-puntarointia lukemalla Tommi Melenderin blogin suunnilleen läpi...
http://antiaikalainen.blogspot.fi/
...sivussa tulee sitten paljon kaikkea muutakin hauskaa.
Tarkennus: ...niin tosiaan, Franzenia, DeLilloa ja Rothia unohtamatta.
Spoiler: DFW ja DeLillo Melenderin guruja, Roth enempi vähempi myös, Eugenides ei niinkaan, ja Franzenia dumaa. Kiintoisaa tekstiä hällä näistä.
Kiitos vinkistä Anonyymi, olen itse asiassa Melenderin blogin ahkera lukija, löysin hänet samoihin aikoihin kun etsin tietoa Infinite Jestistä.
MInulla on ollut tuo kyseinen kirja luvussa vissiin marraskuusta lähtien, on tullut siinä samalla luettua hiukan muuta kun se kirja vain on niin jättimäinen.
Pitäis varmaan tutustua Melenderin omiin kirjoihinkin. Se on Kindlen huono puoli: EI tule suomalaisia luettua kun ei niitä sieltä saa.
No mutta, tuollahan tuo Melender-linkki onkin oikealla. Katos, kun en huomannut.
Itse olen tainnut vasta ekat noin sata sivua Infinite Jestiä saada luettua, siinähän kyllä ihmeteltävää riittää. Eräänlaisena hengenheimolaisena kantsii tsekata Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani.
Neuromaanista olen juu kuullut, mutta kattellaas ensin tuo lukujono lyhyemmäksi. Tällä hetkellä kesken/jonossa: Infinite Jest, Don Winslow - Savages, George R.R. Martin - Song of Ice and Firen viitososa, Charles Dickens - David Copperfield, Hannu Rajaniemi - Fractal Prince
Ja mitä kaikkee muuta,,, en nyt muista. Liikaa kirjoja, liian vähän aikaa.