Minä pidän Sannin debyyttilevystä Sotke mut todella paljon. Oikeastaan pidän siitä vielä enemmän kuin mitä tämä levyn ilmestymisen aikaan kirjoitettu arvioni kertoo. Se oli tuotannollisesti raikas ja kunnianhimoinen, ja oli yhdessä Kasmirin debyytin kanssa Hank Solon ja Jonas W. Karlssonin sekä levyjen artistien taidonnäyte.

Suht monimutkainen lause heti tähän alkuun. Muotoilin sitä aivan liian pitkään suhteessa tämän blogin standardeihin, joten jätän sen nyt siihen.

Tahdoin siis vain sanoa sitä, että olen todella odottanut tätä Sannin toista albumia, enkä ole ollut ainut. Minusta on ollut mahtavaa kun viime päivinä somessa on puhuttu niin paljon musiikista. Sara Maria Forsbergin eli Saaran singlen lisäksi tämä Sannin levy on puhuttanut runsaasti.

Debyytillään tähdeksi nousseen ja aidosti vetovoimaisen ja kuvankauniin laulaja-säveltäjän kakkoslevy on jo tavallaan lunastanut osan odotuksistaan, kun 2080-luvulla-biisin massiivinen radiomenestys (ties kuinka monta viikkoa Suomen soitetuin) tekivät selväksi, ettei tästä ainakaan taloudellista floppia ole tulossa.

Eikä tullut taiteellistakaan floppia, mutta kuunneltuani levyä intensiivisesti kaksi viikkoa minun on sanottava, ettei tämä onnistu lunastamaan kieltämättä massiivisia henkilökohtaisia odotuksiani.

Tavallaan levy jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta aavistuksen kesymmin. Tuotanto ei ole mitään katrihelenaa, mutta debyytin yllätysmomenttia ei myöskään enää ole. Joko levy on haluttu tehdä tarkoituksella helpommin lähestyttäväksi, tai sitten tuotannosta ei ole haluttu tehdä yhtä näkyvää kuin ensimmäisellä kerralla - joka tapauksessa nyt se ei tee oikein kumpaakaan.

Se, mihin kuitenkin petyin eniten on biisien taso. Ehkä Sannilla on ollut sävellyksiä tehdessään painetta, mutta tuntuu että hän on jäänyt vangiksi "Sanni-biisiin". Debyytillä Me ei olla enää me ja Jos mä oon oikee loivat tämän loistavan biisityypin, mutta tällä kertaa ei päästä näiden esimerkkien tasolle, vaan juututaan useammassakin biisissä toistamaan samankaltaisia melodiakulkuja tutuin laulupainotuksin.

Tällaisia biisejä ovat esimerkiksi 2080-luvulla:n hämmentävän samanlainen sisarteos Lauantai-iltana, Supernova (joka sävellyksenä on minusta levyn vahvin), Mitä jos ne näkee ja Isin tyttö. Toisaalta levyn räväkämpi ja kokeilevampi puolikaan ei irtoa niin rennosti kuin viimeksi. Pojat-biisiä haluaisin rakastaa, mutta nyt vain pidän siitä, ja Soita mua -biisi tuntuu samalla tavalla sisäänpäinlämpiävältä kuin levy-yhtiön sedille debyytillä tehty Kiitos & anteeksi. (JÄLKIKÄTEISEDIT: Kuulin aluksi Soita mua -biisin sanat väärin, jos olisin kuunnellut vähänkään tarkemmin, olisin huomannut että se hän on seksibiisi. Että joku soittelee Sannia kuin viidakkorumpua. Hyvä pärinä varmasti! Jotenkin tykkään biisistä enemmän nyt kun tajuan sen...)

Siinä tiiviisti levyn huonot puolet. Välillä huomaan imeytyväni johonkin biiseistä (Lelu on hieno avaus ja mainittu Supernova lämmittää joka kerta), mutta sitten levyn loputtua pohjalla on sellainen valtava halu innostua tästä oikein reilusti enemmän, ja siihen ei nyt riitä puntit. Tuntuu kuin se ekan levyn aiheuttanut kipeä ihmissuhde olisi edelleen jonkinlaisena polttoaineena, mutta kipu on jo laimentunut sen verran, että jäljellä on vain pikkuisen kutiava arpi, eikä murhebiiseihin ole siksi riittänyt tarpeeksi sydänverta.

Nyt teen rohkeita ja todennäköisesti paikkansa pitämättömiä oletuksia, mutta olisiko niin, että valtavista odotuksista ja artistissa ILMISELVÄSTI PIILEVÄSTÄ POTENTIAALISTA johtuen mailaa on joutunut puristamaan hiukan liikaa, mistä syystä lopputulos on aavistuksen väkinäinen?

Enkä nyt halua että lähdette tästä blogista miettien, että jaaha, Mäntysaari vihaa Sannin levyä. EN VIHAA. Sanni on heikompana hetkenäänkin niin kiinnostava että kuuntelen häntä varmasti. MUTTA kun minulla on sellainen outo tunne, että Sanni tulee vielä seuraavalla (tai sitä seuraavalla) levyllään päästämään ensin kuulijan vielä lähemmäs kuin nyt, ja sitten posauttamaan palleaan sellaisen iskun että kuulija tipahtaa takapuolelleen eikä siitä hetkeen nouse.

Sannin sanoitustyyli on tunnistettava, mikä on tietysti hyvä, mutta nyt pelaan VANHA MIES -kortin (35v matafakaaaaaaaa--aaahhhs) kun sanon, että osin ne tuntuvat liian kikkailevilta, eikä minun tee mieli lainata niitä.

Mutta Supernovasta tulee tosiaan hitti kanssa. Olen puhunut.

Levystä on #muuten tiputeltu maailman parhaaseen suoratoistopalvelu Spotifyyn biisejä pitkin viikkoa, ja huomenna perjantaina koko levy on kuunneltavissa siellä.

Kommenttiboksiin eriävät mielipiteet. Luin tuoreesta Image-lehdestä ystäväni Laura Frimanin arvion levystä, ja hän ainakin tuntui pitävän tästä todella paljon. Minä en sille levelille pääse. Hyvä miinus.